Alle kuukauden päästä on vuosi kun lähdin. Se oli elämäni tähän mennessä rohkein tekoni. Jälkeenpäin miettiessäni en edes ymmärrä miten siihen kykenin. Eksyin Yle areenassa katsomaan sellaista sarjaa kuin Au pairina Lontoossa. Kaikki nousi pintaan. Näillä neljällä tytöllä oli niin samanlaiset ajatukset, mitä minulla silloin. Haluan sen vuoksi vielä sanoa pari sanaa au pairiudesta ja siitä rohkeasta matkasta minkä tein.
Kaikki alkoi päätöksestä lähteä. Äiti on nyt jälkeenpäin sanonut, että minä vaan kuulemma ilmoitin että lähden aupairiksi silloin ja silloin. Ja niin minä sitten lähdin, vaikka silloin sitä ei moni vielä uskonut. Perhe vaihtoehdoiksi nousi lopulta kaksi perhettä, josta valitsin pitkän harkinnan jälkeen kuudenhengen perheen. Päivääkään en katunut valintaani. Se tuntui oikealta.
Perheen kanssa puhuin ensimmäisen kerran puhelimessa melkein heti päätöksen tehtyäni. He kuulostivat tosi mukavilta ja minua jännitti ihan hirmuisesti heidän kanssaan puhuminen. Paras ystäväni oli henkisenä tukena ja rauhoitti minua. Puhuimme niitä näitä ja sovimme tuloajastani. Sen puhelun jälkeen ostin heti lentoliput ja seuraavaksi junaliput. Sitten oli kaikenlaisia valmisteluja. Matkalaukun hankintaa ja ystävien hyvästelyä ym. Sekä piti löytää sukulaisten luota majapaikka Helsingistä. Sekin järjestyi, siitä iso kiitos serkulleni! Muistan kun kävin hyvästelemässä veljenlapseni ja otin heistä yhteiskuvan niin vanhempi heistä kysyi: "Otatko sen muistoksi meistä, ettet unohda meitä". En tietenkään unohtanut heitä. He olivat päivittäin mielessäni.
Sitten se lähtö koitti. Muistan sen päivän, olin aivan innoissani ja jännitystä täynnä. Vanhempani, kaksi ystävääni ja toisen ystävän vanhemmat (Hekin todella läheisiä minulle) sekä koirani tulivat hyvästelemään minut junaan. Lähdin iltajunalla kohti Helsinkiä. En vielä hyvästely vaiheessa ollut mitenkään surullinen vaan edelleen täynnä jännitystä. Sitten kun kaikki halasivat ja taidettiin me itkeäkin, iski itselleni yhtäkkiä todellisuus että minähän lähden ihan yksin! Kaikki jää tänne. Koiran hyvästely oli kaikista kauheinta, sinne se pikkuinen jäi tietämättä kuinka kauan olenkaan pois.
Juna lähti. Minä itkin. Se oli kamalaa, siitä eteenpäin olisin ihan yksin! Tai melkein siitä eteenpäin meninhän vielä serkkuni luokse. Junamatka oli uuvuttava, yli kaksitoistatuntia istumapaikalla. Soitin vielä ystävilleni ja veljelleni. Luin jo yhden kirjoista, jonka olin ottanut mukaani. Helsingissä vaihdoin junaa. En edes osannut ostaa lippua kyseiseen junaan, mutta eipä sitä minulta kysyttykään. Serkkuni oli minua vastassa ja kävelimme hänen asunnolleen. Pääsin uupuneena nukkumaan käärmeen kanssa samaan huoneeseen. Nukuin iltapäivään asti. Taisin itkeäkin välillä. Todellisuus iski yhä kovemmin vasten kasvoja, seuraava päivä pelotti. Minun täytyi mennä ihan yksin lentokentälle ja tehdä ihan yksin kaikki chek-in jutut.
Söin gluteiinitonta pitsaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Se jäi mieleen ja se oli hyvää! Kävin suihkussa ja laitoin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna taisi olla herätys jo ennen neljää. Puin, söin, pakkasin kamppeet kasaan ja tilasin taksin lentokentälle. Huikkasin hyvästit serkulleni ja hänen puolisolleen ja pujahdin pimeyteen. Taksin tulokin jo jännitti. Kuvittelin Kööpenhaminan lennon olevan ulkomaisten lentojen terminaalissa, joten lippua katsomatta päädyin väärään terminaaliin. Tauluilta ei löytynyt kyseistä lentoa, joten olin ihan paniikissa kunnes tajusin katsoa lippua. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja matka terminaali ykköseen. Löysin chek-in tiskin, jossa kyseinen asiakaspalvelija oli noussut väärällä jalalla. Minulla kun ei ollut ollut mahdollisuutta tulostaa lähtöselvitystä oli siinä jotain pientä ongelmaa. Josta kuitenkin selvittiin. Ja sain matkaliput käteeni ja hyvästelin laukkuni toivoen, että se saapuisi Madridiin kanssani.
Kiertelin hetken tyhjällä lentokentällä kunnes lähdin kohti turvatarkastusta. Lento oli myöhässä ja pelkäsin, etten kerkeä jatkolennolleni. Paniikki hiki nousi pintaan. Puhuin äidin kanssa puhelimessa useamman kerran. Kaikki kuitenkin meni hyvin. Kööpenhamina-Madrid lennolla alkoi jännittää aivan suunnattomasti. Näkisin kohta perheeni, joiden kanssa minun on tarkoitus asua vieraassa maassa ja puhua vierasta kieltä. Taisinkin kerrata espanjan sanoja loppulennolla.
Madridin kenttä oli aivan kamala. Aivan kamala. Olin ihan hukassa. Ensimmäisenä tuli mieleen että olen ihan hullu kun lähdin. Enhän minä täällä selviä, jos en löydä edes ulos lentokentältä. Syvään hengitys ja rauhoittuminen. Puhelinkin alkoi toimia. Löysin matkatavarahihnan kysymällä. Aivan osaanhan minä jotain puhua espanjaksi ja kyllä he näyttivät ymmärtävän! Itsetunto nousi. Kyllä minä selviän. Seuraavaksi piti löytää perhe. Iik, jos en tunnistakaan heitä. Ei ollut ongelmaa. Perheen äiti ja poika odottivat heti porttien luona.
Matka meni mukavasti, jutellen ja katsellen ihmeissään sitä kummallista paikkaa, johon olin saapunut. Perillä odottaisi loppu perhe paitsi isä, joka oli työmatkalla. Koirat. Mitä lähemmäs tulimme taloa sitä enemmän minua pelotti koirat. Ne olivat vartiokoiria! Mitä jos ne eivät hyväksy minua. Ajan kuluessa koiratkin olivat jo osa uutta perhettäni. Blanik oli turvani ja kaverini kun olin yksin talossa. Nala ei niinkään ollut läheinen, mutta hyväksyi minut perheeseen. Ilta meni hämmästellessä ja taloon tutustuessa.
Seuraavana aamuna tapasin kodinhoitajaan. Minulla ei siis ollut samanlaisia ongelmia kuin au pairina lontoossa sarjan yhdellä tytöllä. Minun ei tarvitsenut huolehtia kodin siisteydestä tai ruoasta. Se nyt tarkemmin ajateltuna ei edes olisi ollut mahdollista niiden neljän pojan kanssa. Enkä varmaan olisi kauaa siellä viihtynytkään.
Pojat olivat ihania! Tietty oli vaikeita hetkiä heidän kanssaan, jolloin tuntui etten jaksa olla siellä. Lapset ovat kuitenkin tosi energisiä ja vaativia. Ei se ollut helppoa ja päivät olivat aika raskaita. Oli minulla onneksi vapaa aikaa. Viikonloppuisin ja iltaisin ollessani kotona iski koti-ikävä. Kaikki ärsytti. En halunnut puhua kenenkään Suomessa olevan kanssa. Kaipasin suomalaisia ruokia, vettä! ja ehkä sitä turvallisuuden tunnetta eli tuttua paikkaa. Tietysti ihmisiä. Aina ulos mennessäni olin kuitenkin aivan onnessani ja jaksoin ihmetellä kuinka upeaa siellä oleminen oli. Kun ajattelin, että olisin Suomessa, tuntui kamalalta. En halunnut Suomeen. Tulisi niin kova ikävä Espanjaa. Ja niinhän se tuli.
Takaisin lähtiessä ei mikään ollut enää niin vaikeaa. Se tuntui helpolta. Osasin matkustaa yksin. Olin selvinnyt siitä jo kerran, joten toinen kerta oli jo helppoa. Vastoinkäymiset olivat vain haasteita. Olin paljon itsevarmempi palatessani.
En kokenut missään vaiheessa mitään kauheita kulttuurivastariitoja. Päinvastoin luulen että se kulttuurishokki iski kotiin palatessa. Toisaalta oli ihanaa olla kotona. Tuntui että olin kasvanut paljon, mutta au pairina olo ei ole helppoa. Siinä on iso vastuu ja päivät tuntuu välillä loputtomilta. Oli ihanaa olla vähän aikaa tekemättä mitään ja vain olla. Silti kukaan ei ole väittänytkään, että elämän kuuluisi olla helppoa. Se oli minulle haaste ja rakastan haasteita.
En koskaan aavistanut, että minulla olisi loppuelämäni ainakin kaksi paikkaa, jossa haluaisin elää. En oikeastaan vieläkään tiedä missä minun kotini oikeasti on. Eikä minun tässä vaiheessa tarvitsekaan tietää. Nautin tästä jonkinlaisesta vapauden tunteesta. Koti on siellä missä oma elämä sillä hetkellä on. Eli nyt se on täällä opiskelupaikkakunnallani, mutta en silti tunne minun sydämeni olevan täällä kotona. Ei. Eikä se ole kotona silloinkaan kun olen kotipaikkakunnallani. Siellä elää pieni kaipaus, joka nousee pintaan aina hetkittäin. Pieni liekki palaa sydämessäni ja tiedän, että joku päivä minä vielä palaan sinne. Oli se sitten Espanja, Suomi tai mikä tahansa muu paikka, mutta loppujen lopuksi tärkeintä on se, että tekee niin kuin haluaa eikä hylkää unelmiaan! Elämä on täynnä valintoja ja ne oikeat kortit vaan täytyy itse valita. Kuunnelkaa tunteita mutta älkää silti unohtako järkeä, ja toteuttakaa unelmianne, sillä mikään ei ole mahdotonta jos siihen tarpeeksi uskoo.
