Aika on vain käsite

Ei, en ole kadonnut blogimaailmasta. Minulla ei vaan kerta kaikkiaan ole ollut tarpeeksi aikaa rauhoittua ja alkaa kirjoittamaan. Luovuus on ollut piilotettuna kaiken stressin ja tekemisen takana. Reseptejä en ole jostain syystä saanut blogiin asti, vaikka uusia kokeiluja on taas kesän aikana tullut eteen. Minusta tuntuu, ettei vähään aikaan ole tapahtunut mitään, mutta silti kaikenlaista. Kesä oli kiireinen kolmen harjoittelun putki, joka jatkui syksyllä viimeisellä harjoittelulla työterveyshuollossa. Terveydenhoitajan opinnot lähenevät aivan loppua. Käytännössä katsoen olen jo valmis sairaanhoitaja-terveydenhoitaja. Valmistumisen tunne ei kuitenkaan ole vielä minua saavuttanut.

Viimeisen harjoittelun ohessa oli yksi elämänmullistava asia samalla mielenpäällä. Heti harjoittelun jälkeen muuttikin meille suloinen espanjanvesikoirapentu. Kahdeksan vuoden harkinnan jälkeen, päädyin vihdoin tarjoamaan kodin tälle ihanuudelle. Nyt onkin arki pyörinyt pennun mukaan ja siinä sivussa olen yrittänyt rutistaa viimeisiä opintoja kokoon. Tänään onkin se päivä, että olen muutamaa pistettä vaille valmis. 

Stressinhallinta on ollut aivan liian pitkään kadoksissa. Nyt ensimmäistä kertaa tunnen kuinka se pikkuhiljaa alkaa laskemaan alas. Ystäväni laittoi Espanjasta kuvia ja olin pakahtua ikävästä. Siellä hän nauttii upeista maisemista, ihmisistä ja kaikesta. Sillä hetkellä olisin vaihtanut mitä vain lentolipun eteen ja pääsyyn etelän lämpimään syleilyyn (Paitsi suloisen pennun.)

Alan kuitenkin hyväksyä tämän hetken. Nyt on näin ja huomenna ollaan jo paremmalla puolella tulevaa. (Olen hienovaraisesti vihjaillut vanhemmilleni tarvitsevani pentulomaa.) Sillä aikaa saan nauttia arjen värittäjän (riiviön) mielenkiintoisista touhotuksista. Ehkä nyt alan jatkuvaa puremistakin katsomaan vähän lempeimmin (mutta tietysti kouluttavin) silmin. Kyllä kaikki järjestyy. Pian.

Kiitos kärsivällisyydestä, rakkaudella Mima!

Kaikella on tarkoituksensa

Ei voi muuta kuin hymyillä. Silti sisällä on pieni mietteliäs aate. Se on totta että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta suru vain puolitettu jaettuna. Näinä kahtena viikkona on aivot raksuttaneet enemmän kuin missään ennen. Sitä ei voi käsittää ennen kuin se osuu kohdalle, kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuu.

Minä en tiedä missä olisin ilman minun huippu hyvää ohjaajaani. Minulla toisesta harjoittelusta jäänyt muisto alkoi kolkuttamaan mielessä, koska kukaan ei sitä käsitellyt kanssani missään. Tänään koin kuinka paljon auttaminen toiselle ihmiselle antaa. Miten upeaa on nähdä se hymy ja nauru sen kaiken huonon keskellä. Se tarttuu. Olla läsnä läheisen elämässä aidosti, eikä vaan kadota silloin kun on ongelmia.

Saan olla onnellinen siitä mitä minulla on. Niistä haluan myös pitää kiinni. Vaikka on raskasta ja vaikka stressaan jo ensi syksyn taakkaa (nimeltä opinnäytetyö), niin silti olen onnellinen tästä hetkestä ja siitä mitä kaikkea hyvää tulevat hetket tuovat tullessaan. Ei elämän kuulu olla tasapaksua, siihen kuuluu ne pienet mäet ylös ja alas. Minä myös uskon siihen että kaikella on tarkoituksensa. 

P.S. Tieto veronpalautuksesta tuli juuri oikealla hetkellä.

Sisätautipotilaan hoitotyön harjoittelu

Valtasin isoimman sängyn kotoamme ja kaukosäätimen. Nostin jalkani ylös ja huokaisin syvään. Vieressäni espanjalaiset herkut ja televisiosta tallennettu jalkapallon maailmanmestaruuskisat 2010, tietysti Espanjan peli. 

Seitsemän päivän työputken jälkeen olen oikeutettu lepoon. Se oli raskas, mutta aivan mahtava harjoitteluviikko tähän mennessä. Olen ollut tosi tyytyväinen sisätautien harjoitteluuni. Tavoitteeni ovat olleet realistiset ja olen oppinut tosi paljon. Ja mikä tässä kaikessa on parasta, on se että viihdyn tosi hyvin siellä ja tiedän että teen sitä mistä olen aina haaveillut. Totta kai työ on fyysisesti ja henkisesti raskasta, mutta se mitä työstä saa, jättää rasituksen huomiotta. 

Minulla oli ohjaajieni kanssa palautekeskustelu eilen. Jännitin sitä paljon ja tunsin kuinka tuskan hiki valui otsaani pitkin ja kuinka jalkani tömisivät rauhattomasti. Onneksi ohjaajani ovat olleet parhaimmasta päästä. Palaute yllätti minut todella positiivisesti. Olen heidän mukaansa todella omatoiminen, rauhallinen ja täsmällinen. Huomaan asioita, joita minun ei vielä edes tarvitsisi huolehtia. Olen kätevä ja minulla on laajakuva asioista. Mikä parasta potilaat kuulemma tykkäävät minusta hirmuisesti rauhallisen, luonnollisen ja kunnioittavan lähestymistapani vuoksi. 

Olen ällikällä lyöty. En ikinä odottanut, että saisin niinkin hyvää palautetta. Johtuu varmasti osittain siitä että olen itselleni liian ankara ja asetan odotukseni tiukoiksi. Moni hoitaja on luullut minun olevan viimeisen vuoden opiskelija ja he ovat ihmetelleet kun olen vastannut, etten edes ole lähihoitaja vaan ensimmäisen vuoden opiskelija. Minun vain pitäisi se itsekin muistaa eikä odottaa liikoja itseltäni ja asettaa rimaa liian korkealle. Toisaalta olen saavuttanut todella paljon sillä asenteella. 

Kaikista tärkeintä ovat potilaat ja siitä lähden liikkeelle; se että heillä on paras mahdollinen olotila ja että heitä kuunnellaan. Eräs pappa vastasi, kun kysyin miten hän voi, että paljon paremmin nyt kun sinä valaisit päiväni. Varoittelen usein potilaita kylmistä käsistäni eräs päivä kuulin ihanan lausahduksen kun sanoin, että minulla on kylmät kädet, ”Niin mutta sinulla on lämmin sydän.” Tänään sain poskisuudelman eräältä potilaalta. Tällaiset hetket tekevät työstäni entistä tärkeämpää. Tärkeintä on vilpitön lähestyminen ja kaikkien kohteleminen yhdenvertaisesti ja yksilöllisesti, ihmisenä.

Ulkona on satanut vettä koko päivän. Nyt siellä ei enää näytä satavan, harmi, sillä rakastan ääntä kun vesisade ropisee ikkunaan. Toisaalta hyvä niin, sillä melkein kaikki tutut ovat tällä hetkellä festareilla ja toivon mukaan kuivina, kun minä tyytyväisenä ja erittäin levollisin mielin rentoudun makoillen sängyllä ja pohdin kuinka ihanaa elämä on. 

Harjoitteluun

Tästä olisi niin paljon asiaa kerrottavana, mutta en kerta kaikkiaan jaksa enkä ehdi. Sisätauti potilaan harjoittelu on siis alkanut ja olen tykännyt tähän mennessä tosi paljon, vaikka olenkin vielä kirurgisella puolella. Katsotaan mitä eteen tulee kun siirryn sisätautien puolelle ensi viikolla kokonaan. Vuorot on sitä samaa mitä ennenkin eli sama kun jäisi töihin nukkumaan. Kaikenlisäksi päässä pyörii muuttoasiat, jotka pitäisi saada järjestykseen. En silti vaihtaisi päivääkään näistä viime päivistä. Tarvitsen vaan unta ja jäätelöä! Nyt illaksi mökille.

Jätetyksi tulemisen pelko

En saa jutella naapurin papalle, kun jo vedetään toiseen suuntaan. Kadulla kävellään vierivieressä. Kauppaan lähtiessä, viimeiseen asti tuijotetaan silmiin. Ei älä jätä, näkyy silmistä. ”Ai tulit jo takaisin, no minä tässä kyllä keksin jo muuta tekemistä. Ei kun olen minä tosi iloinen, että tulit jo.” Istun sohvalle. Ei mene kauaa etten ole yksin, siinä sitä taas toljotetaan. Mitä sinä nyt haluat? Siirryn keittiöön juomaan vettä. Hetken olen rauhassa, kunnes kuulen askeleita perässäni. Siinä sitä taas ollaan. Jään tiskaamaan. Joku istuu vieressä ja katsoo. Huokaisee ja panee maaten. Menen vessaan. No nyt tuli raja vastaan! Tänne et änkeä.

Näitä aaltoja tulee ja menee. Nyt on viikko kun olen ollut paljon pois ja se näkyy näin viikonloppuisin. Ei hetken rauhaa. Joka paikkaan kiirii askelten ääni kun pieni tepsuttelija kulkee perässäni ja seuraa jokaista liikettäni. Ei, en minä jätä sinua, mutta kun ethän sinä sitä voi tietää.

Tästä tuli mieleen perjantain luento. Meillä on muuten aivan mahtava sosiaalipuolen opettaja! Hän pitää meitä kuin kavereina eikä katso nokka pystyssä ja puhu olettaen, että meidän pitäisi jo kaikki tietää. Hän kertoo omasta elämästään ja antaa hyviä esimerkkejä. Kenelläkään tuntemallani ihmisellä ei ole ollut yhtä mahtava elämänasenne kuin hänellä. (Kaiken lisäksi hän aloitti tunnit kertomalla omat perjantain suunnitelmansa ja sanomalla, ettemme edes yritä päästä kaikkia dioja läpi, vaan lopetamme kahdelta(olisi ollut neljään).)

Niin siihen aiheeseen; hän siis muistutti, että ICE merkintä olisi hyvä löytyä puhelimesta niiden läheisten kohdalta, joille mm. onnettomuus tilanteessa ilmoitetaan jos ei itse kykene. Sitten tuli toinen asia esille. Mitä jos itse joutuu äkillisesti sairaalaan ja kotona on esimerkiksi lemmikkieläin. Kuka siitä huolehtii. Esimerkiksi minä, joka olen 400 kilometrin päässä perheestä. 

Jos ei ole ketään kuka huolehtisi, niin asiasta ilmoitetaan poliisille, jolla on siten lupa mennä asuntoon ja toimittaa eläin hoitoon. Parempi ratkaisu olisi tietysti aina joku tuttu, joka huolehtisi. (Varsinkin meidän kohdalla kun kyseessä on hirmupeto, joka ei varmasti päästä ketään tuntematonta sisälle.) Niinpä kysyin ystävältäni, josko hän hoitaisi koiraani sen aikaa, että perhe ottaisi sen huoltaakseen (siis jos minulle nyt jotain supervakavaa tapahtuisi). Ihana ystäväni suostui siihen. Nyt on yksi kivi harteilta pois. Niinpä kehotan teitä kaikkia, joilla joku huollettava on niin miettimään mitä jos jotain sattuisi!

P.S. Nyt on harjoittelupaikat sekä kesälle: sisätaudit, että loppukesälle/syksylle: kirurgia!

P.P.S. Melkein itkin kun aamulla katsoin ulos.

Kirosana

Huomenna loppuu neljältä= pääsen aikasin vihdoin! Pitkiä päiviä ihan liikaa takana. Kirurgia tulee jo korvista ulos. Hoitopuvustakin olen ajatellut tehdä lattialuudun jo monena päivänä. Tänään tutustuimme leikkaussaliin (koulumme), välillä sitä toivoisi itse makaavaan sillä leikkauspöydällä relaksoituna. Päässä pyörii miljoona ja sata asiaa; paritöitä, projekteja, tehtäviä, haastatteluja, laskuja, harjoittelut, lukeminen ja ne lähenevät tentit. To-do-listat ei mahdu enää yhdelle paperille.

Päätin sitten eilen lääkärin luennon jälkeen käväistä kaupasta spagettia. Pääsin kauppaan ja tajusin että minähän olin ajatellut tehdä lohkoperunoita kalapyöryköiden kanssa enkä spagettia. No jonotin silti 20 minuuttia pelkän spagetin kanssa. Sen jälkeen oli kyllä omatkin jalat spagettia, kun olin syöny viimeksi kunnolla ennen yhtätoista. Sitten kauheella kiireellä kotiin ja koiran kanssa ulos. Totta kai ne roskat pitää viedä kaikki kerrallaan, että säästää aikaa. Eli kannan lehtipinoa, biojätepussia ja roskapussia samaan aikaan ja kun siihen lisätään koira sekä nälkänen taluttaja niin ollaan vähintään selällään rappusissa.

Jotain hyvää ettei huonoakin siis jotain huonoa ettei hyvääkin. Sain varattua harjoittelupaikan syksylle ja kesälle yritän huomenna soitella harjoittelupaikkaa. Sisätaudin lääkelaskut ovat siis läpi. Tänään olin uusimassa kirurgian laskuja. Mielestäni sain kaikista oikeat vastaukset, kunnes valvova pöllö ilmoittaa, että pitää näyttää henkilöllisyystodistus. Arvatkaa kuka oli jättänyt sen (vahingossa) kotiin, ei armoa vaan paperi meni suoraan ei arvioitaviin. Hienoa! Ja sitä paitsi sitä typerää ajokorttia ei ole ennenkään tarvinut. Ei ärsytä Ei!!!

Kirjoittaa

Haluan kirjoittaa, mutta kun aloitan kirjoittamisen, en muista enää niitä monia asioita, joista olisin halunnut kirjoittaa. Ehkä alan kuljettamaan muistikirjaa mukana ja merkkaan sinne muistiin mitä haluaisin kirjoittaa ja tuoda esiin blogissa. Minun pitäisi myös kirjoittaa meidän pelin tarina. Onhan nyt myös ylioppilaskirjoitukset ollut esillä mm. mediassa sekä ystävilläni jotka kirjoittavat nyt. Olipas siinä monta kirjoittaa sanaa. Mennäänpä asiaan.

Harjoittelu loppui perjantaina ja olen kyllä niin tyytyväinen niihin kolmeen viikkoon. Harjoittelu tuli sopivaan aikaan meidän opiskelua ajatellen. Paljon asioita tuli käytännön kautta sisäistettyä sekä koulussa opittuja asioita pohdittua syvemmin. Myös tulevia harjoitteluja ja opiskelua varten lähti mukaan paljon ajatuksia sekä tietysti opittuja asioita. Minulla oli tosi hyvä lähiohjaaja, hän neuvoi hyvin, vastasi lukuisiin kysymyksiini sekä pohti kanssani ja tietysti opin häneltä paljon. 

Yli kolmen viikon jälkeen oli ihana palata kotiin. Käly ja veljenlapset hyvästelivät meidät junaan. Poika oli peloissaan, että jos juna lähtee liikkeelle ja he jäävät sisään. Eivät onneksi jääneet, koska aikaa oli reilusti ennen junan lähtöä. Junamatka meni onneksi hyvin ja selvisimme kotiin tavaroiden kanssa. Koira oli innoissaan kun pääsimme sisälle. Vaikka minua jännitti miten se taas reagoi tänne tulon kun ehti olla kotona joulukuun alusta. 

Olen nyt ollut kohta viikon flunssassa ja tuntuu että koko ajan vaan pahenee. Toisaalta uskon ettei tämä tauti enää kauaa minussa viihdy. Koiralla on antibiootit tulehtuneeseen tassuun, joten sairastelemme täällä yhdessä. Paitsi että minähän olen koulussa päivät. Maanantaina tuntui, ettei tämä kevät tästä yhtään helpota vaikka piti. Tiistaina taas olin jo ihan innoissani mitä tuleman pitää kun alkoi potilaan tutkiminen sekä lääkärin luennot. Toisaalta lääkärin luennot ovat neljästä eteenpäin ja tiistainakin olin 10,5 h koulussa, mikä ei koiran kannalta ole laisinkaan mukavaa. Ei kyllä minunkaan. Torstaina on samanlainen päivä. Muita aineita mitä keväälle on tähän mennessä ilmoitettu olevan on projektitoiminta (peli), liiketoimintaosaaminen (<-turha), kirurgia ja sisätaudit (mielenkiintoista), lääkehoito (jatkuu) ja tietysti ne aina niin ihanat lääkelaskut. Unohdin aivan varmasti jotain.

Eilen päivää piristi hirmuisesti mummilta tullut kirje. Se oli niin kaunis että pari kyyneltäkin tipahti ja tuli kova ikävä mummia. Ehkä minä vielä tälle keväälle pääsen etelässä käymään. Eilen illalla huomasin myös että minullahan on aikaa lukea! Vaikka niin myöhään pääsin ehdin lukea kirjaa (ei opiskeluun liittyvää) ja nyt olen päättänyt suuntaavani joku päivä kirjastoon ahmimaan mukaani kaikki ihanat romaanit. Olen jo kärsinyt vieroitusoireita tästä lukemattomuudesta ja kirjoittamisen vähyydestä.

Mutta kirjoittamisesta puheen ollen nyt jatkan pelin tarinan kirjoittamista, vastaan mummon kirjeeseen ja kirjoitan pari reseptiä ylös jos saisin keksittyä jotain mukavaa ruokaa loppuviikolle.

Illasta aamuun

Työvuorojen suunnittelussa voisi joku hieman käyttää järkeä. Nimittäin ensin ilta ja heti seuraavana päivänä aamuun ei ole mistään kotosin. Eilen olin ihan poikki sekä sekasin koko päivästä ja yritin väkisin saada unen, että jaksan tämän päivän. Kun kaikki on uutta ja opittavaa paljon. Tuntuu etten olisi nukkunut ollenkaan. Eilen meni ylitöiksi, mutta muuten oli tosi mielenkiintonen päivä ja sain nähdä uusia paikkoja. Eräs mummo antoi minulle elämän ohjeita. Lähinnä opiskeluun liittyen. Ne olivat hyviä, vielä kun muistaisi noudattaa niitä.

Tänään arvasinkin että migreeni varmaan yrittää heti kun töistä pääsee ja niinhän se teki. Jyskyttävä päänsärky vaan onneksi eikä pahempaa. Lääkkeitä minä en suostu syömään, vasta sitten jos sängystä ei ylös pääse niin on pakko ottaa lääke.

Töitten jälkeen hain veljenlapset hoidosta, siitä en tiennyt kun vasta töistä lähtiessäni. Heidän kanssaan vietettiin aikaa kunnes isänsä tuli kotiin. Sain samalla harjoittelun tavoitteet tehtyä ja lähetettyä opettajalle. Iloinen yllätys oli kokous-ja neuvottelutaidon numero, joka oli vihdoin ilmestynyt. Yli kuukauden myöhässä kun normaali tarkistus aika on yleensä se pari viikkoa. Nyt väsyttää ihan liikaa ja silti haluaisin tehdä vaikka mitä. Ehkä huomenna ennen iltavuoroa.