Luenotanaurinkoaluen

Viimeistä viedään. Enää yksi tentti. Sitten olen puolentoista viikon ajan vapaa vaikka valloittamaan maailman. Toisin sanoen valtaan olohuoneen sohvan, ja kasaan viereeni parhaat kirjat sekä palkkaan veljenpojan palvelijaksi. 

Kesästä on saatu nauttia jo useamman päivän ajan. Minä heräsin siihen kuitenkin vasta tänään. (Oikeastaan yöllä heräsin hirmuiseen ukkoseen). On se niin ihanaa hikoilla itsensä kuivaksi ja polttaa päänsä jo ensimmäisellä lenkillä auringon paisteessa. Saada migreeni pelkästä ulos vilkaisusta ja katsoa kateellisena, koulusta kotiin pyöräillessä, kun ihmiset nauttivat kylmästä jäätelöstä ja minä vaan menen sisälle (parvekkeelle polttamaan itseäni) LUKEMAAN.

Kesän huomaa tulleen myös ihmisten käytöksestä. Osaahan nämä tyypit hymyilläkin! Ystävällinen käytös silti kummastuttaa muita edelleen. On se näköjään tehnyt vaikutuksiakin, kun kahvi kutsuja satelee ilmasta.  

Kävimme pitämässä esitelmän hoitokodissa henkilöstölle. Se oli onneksi viimeinen esitelmä tälle keväälle! Onnistuneesti siis ohi. Harjoittelu lähestyy uhkaavaa vauhtia ja tavoitteet ovat… no öö tekemättä. Palaan asiaan kun nousen sieltä sohvan pohjalta (jos nousen).

Ei vaineskaan, vaan ihanaa kesän alkua teille kaikille! Loman alkaessa yritän olla ahkerampi täällä blogin suunnassa.

Helpotus

Keskiviikkona suuntasimme rautateitä pitkin kohti pohjoista. Matkaseuraamme siivitti kaksi juoppoa, eriaikoina kylläkin, sekä taas sama hevosen kokoinen koira ja vähemmän älykäs omistaja, joka ei ymmärtänyt kieltoani päästä koiransa meidän "reviirillemme". Kärsin sitten loppumatkan silmien kirvelystä ja aivastelusta. Tällä matkalla sain vuorostaan pelätä itseni puolesta, kun ennen on saanut pelätä koiran puolesta. Oli sen verran sekavaa sakkia siellä vaunussa. Yksi kerrallaan, onneksi, häipyi matkanvarrella.

Eilinen päivä oli hermoja raastavaa kidutusta. Saimme kirurgian numerot, mutta olin saanut hylätyn. En voinut sitä mitenkään käsittää, ja vaivuin itseni syyttelemänä maanrakoon. Olin lukenut tenttiin todella paljon ja maanantaina saamiemme vastausten perusteella uskoin, päässeeni tentistä läpi. Niinpä lähetin ystäväni ja äidin kehottamana opettajalle sähköpostin. Ilta oli kuitenkin jo pilalla, joten lukemisesta eikä mistään muustakaan tullut mitään. Tänään sain tietää, että hän oli laskenut pisteeni väärin ja en todellakaan ollut saanut hylättyä. Inhimillisiä virheitä sattuu kaikille, mutta kärsimys tästä oli henkisesti raskas, varsinkin kaiken muun stressin keskellä.

Eiliseen päivään sisältyi myös rutkasti positiivisuutta, nimittäin koiran epäilty kasvain oli hävinnyt ja niinpä tassuttelija saa jatkaa vauhdikasta taivaltaan toivon mukaan terveenä vielä pitkään!

Viikonlopun suunnitelmissa on lukemista ja lukemista. Yritän kyllä nähdä perhettä ja ystäviä, jos johonkin väliin saan aikaa. Ainakin käyn näytelmän äidin kanssa katsomassa. Potilaan tutkimisen siivissä aion nakittaa jonkun koekaniinikseni. Varokaa naapurit ja tuttavat, ovienne takana saattaa koputella tuleva terkkari!

P.S. Lisään kuvat tähän myöhemmin, koska äidin kone ei niitä suostu lataamaan.

Ajassa taaksepäin

Kaikkea, mitä olen aikonut kirjoittaa, en tietystikään enää muista, mutta parhaani yritän. (Toisin sanoen lyhyt tiivistelmä kuluneista viikoista, yksityiskohdat saatte jättää mielikuvituksen varaan.) Tentit ovat nyt siis onnellisesti ja hyvin arvosanoin ohi. Olen ylpeä itsestäni ja kuluneesta syksystä. Selvisin vaikka välillä tekikin tiukkaa.

Joulukuun alussa kävin mutkan kylpylässä juhlimassa synttäreitä ja itsenäisyyspäivää. Tosin sielläkin aina hyvän hetken löytäessäni karkasin tentti kirjojen luo. Viikonloppu oli kuitenkin ihana ja jää monella tapaa mieleeni. (Opiskelijalle aamiaisbuffet on paratiisi!)

Sitten oli edessä viimeiset puristukset, jolloin kuitenkin oli mitä kamalimmat ilmat kahdestakymmenestä pakkasasteesta nolla keliin. Kouluun kulkeminen oli yhtä tuskaa. Joka päivä sai arvailla että millainen matka on edessä. Mieleen jäi myös kävelylenkki jolloin luistimet olisivat olleet paljon kätevämmät kuin kengät. Kaiken lisäksi oli pimeää, kuitenkin taivas oli aivan selkeä ja tähdet näkyivät kauniisti. Oli ainakin hauskaa.

Pari viikkoa meni onneksi nopeaa ja vihdoinkin istuin viimeisessä tentissä. Sen tehtyäni suuntasin onnellisena kaverin luokse ja illalla elokuviin. Oli aivan mahtavaa viettää aikaa rauhassa ilman kiirettä lukemaan, Kiitos vielä J! 

Perjantaina suuntasin pohjoiseen. Pysähdyksen jälkeen matka jatkui kotiin. Matka meni hyvin ja hyvässä seurassa. Nyt olen taas saanut sopeutua täällä oloon ja stressittömään elämään, mikä ei ole ollut niin yksinkertaista kuin uskoisi. 

Joulu meni rauhallisesti. Syötiin riisipuuroa ja kuunneltiin joulurauhan julistusta, lapset odottivat maltamattomina pukkia, katsottiin elokuvia (missä kaikki hyvät jouluelokuvat?), pukki tuli, avattiin lahjoja (Kiitos ihanista lahjoista!), täti pakotettiin leikkimään uusilla leluilla, syötiin, pelattiin porukalla ja nautittiin yhdessä olosta. Tänään sain migreenin joka kyllä tuli yllättävän hellänä. (Jos noin voi sanoa, odotin pahempaa.) Se kuitenkin pakotti minut sohvan pohjalle ja olenkin tämän päivän ottanut aivan rennosti. Jouluperinteeseen kuuluen olen lukenut ylpeyttä ja ennakkoluuloa.

“They walked on, without knowing in what direction. There was too much to be thought, and felt, and said, for attention to any other objects.” ― Jane Austen, Pride and Prejudice