Olipa kerran typerä tyttö, joka päätti kirjoittelun lomalla "siivota" tietokoneen. Eli suomeksi järjestää kaikki tiedostot ja poistaa turhat tekstin pätkät sun muut. Vaikka tarkoitus oli lykätä tätä hommaa syksyyn, niin päätinpä sitten että tänäänhän minulla on aikaa ja ryhdyin tuumasta toimeen.
Se lähti yhdestä kansiosta. Siinä on musiikkia. Musiikkia, jota kuuntelin kun olin vuosi sitten jossain ihan muualla.
Ei mennyt kaukaan kun eksyin kuviin. Ja sieltähän se tuli, itku ja ikävä. Loppumaton sellainen. Minä vihaan vihaan tätä hiivatin välimatkaa. Vihaan että se vaihe minun elämästäni on jo ohi. Vihaan että tämä tunne on niin raastava.
Positiivisiakin ajatuksia tietysti tuli, mutta ne vaan pahentaa ikävää. Päätinpähän tänään etten enää ikinä ikinä tee mitään päätöksiä, jotka ovat niin sanotusti lopullisia!
Minä en pelkää, minä en luovuta, minä olen rohkea! Pahinta on olla sidottu. En voi sietää sitä. Minä tahdon olla vapaa ilman rajoja. Tahdon!
Kuivaan kyyneleeni, ryhdistäydyn ja jatkan sidottua elämääni. Mutten enää ole kuivilla; en enää hetkeen voi olla ajattelematta heitä ja niitä aikoja ja sitä tunnetta, sitä tunnetta, joka täytti koko sydämen eikä päästänyt irti. Se tunne, että oli siellä minne oli koko elämän pyrkinyt, minne minut oli tarkoitettu, kotona <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti