Odottamaton puhelu

Sairasloman toisen viikon ensimmäisen päivän aamuna olin nukkunut pitkään ja lueskellut sängyssä kirjaa ennen kuin päätin nousta ylös. Katselin ikkunasta päivänpaistetta ja pohdin mitä pukisin päälleni. Juuri kun sain tovin harkittuani puettua päälleni rennot housut ja paidan, joka oli ollut päälläni viimeksi ollessani harjoitteluvaihdossa, soi puhelin. 

Puhelimen toisessa päässä kuului iloinen vanhemman miehen ääni, jonka pian tunnistin ( ja esittelyjen jälkeen) Espanjassa tapaamaakseni potilaaksi. 

Ystävystimme hänen ja hänen naisystävänsä kanssa miehen ollessa pitkään potilaana osastolla, jossa olin harjoittelussa. He olivat kuin isovanhemmat minulle ja minä olin heille suuri tuki ja turva. Kävin joka päivä heitä tervehtimässä ja vaihdoimme kuulumisia, vaikken aina ollutkaan miehen hoitajana. Paljon juteltiin. En voi unohtaa sitä hymyä jonka sain heidän kasvoilleen kun kävin tervehtimässä. Minunkin huonot päivät muuttivat hyviksi heidät nähdessäni.

Totta kai säilytin potilas-hoitaja välisen suhteen lukuun ottamatta sitä, että yhteistietoja vaihdettiin kun toisella puolella Eurooppaa tavattiin. Olkoon sallittua tai ei, mutta kohteliasta se oli! 

Olin vähän aikaisemmin miettinyt heitä ja että mitä heille mahtaa kuulua, joten olin todella yllättynyt kun he soittivat ja kertoivat olevansa pohjoisessa ajelemassa. Olisin mielellään heidät tavannut mutta heidän ajoreittinsä meni toiseen suntaan ja minä olin "väärässä" kaupungissa. Vaihdoimme kuitenkin kuulumiset ja tuntui ihanalta kuulla että heillä on kaikki melkolailla hyvin. Sairaushistoriaakin sivuttiin tuttuun tapaan. 

Kaikista tärkeintä ja ihaninta tässä on se, miten elämän pienet kohtaamiset muuttuvat suuriksi muistoiksi elämässä.

Juhannus

Lämmintä, uimista, kesäkukkia, mehiläisiä, hyvää ruokaa ja sininen taivas. Vai onko? Pikemminkin vesisadetta, tumma pilvinen taivas, niitä hiivatin ötököitä ja ilkeitä ampiaisia. Ruoka sentään oli hyvää. Juhannusaatto oli kylmempi, mutta juhannuspäivänä onneksi lämpeni. Uimaan ei uskaltautunut kun yksi hurjapää. Ruokaa grillattiin vesisateesta huolimatta ja chilitonnikala päätyi melkein salattiin mukaan. Leivottiin aamulla myös kesäinen kakku juhannuksen kunniaksi.

Rauhallinen ja leppoinen juhannus siis, vaikka minä en pitänyt yhtään siitä että piti mennä loukkaamaan jalka juuri pahimmalla hetkellä kun olisin ollut töissä ja tienannut rahaa. Mutta kuten useampi ihminen viikonlopun aikana ilmoitti, ettei raha ole tärkeää niin kyllä se pikkuhiljaa sinne päähän iskostui, mutta ei tuntunut mukavalta että muut sitten joutui minun takia paikkaamaan vuoroja. Inhottaa jättää ihmiset pulaan. 

Toisaalta tämä pakkoloma tuli tarpeeseen. Olen lukenut neljä kirjaa viikon aikana ja todellakin rentoutunut. Jopa ottanut aurinkoa mitä minä en yleensä ikinä tee. Silti ottaa päähän olla sairaslomalla, mieluummin tietysti olisin lomalla. Ja toisekseen kun jokainen askel tuottaa tuskaa eikä kävellä muutenkaan saa liikunnan iloksi. Kohta kuitenkin pääsee taas töihin joten enköhän ota tästä pakkolomasta kuitenkin kaiken irti. 

Kyynärsauvat

Minä ja kepit ollaan kavereita seuraavat kaksi viikkoa. Yhtään pitempään kaveruuteen en suostunut. Sairasloma ei huvita yhtään, kun ei mihinkään pääse eikä oikein mitään voi tehdä. Mielummin olisin töissä. Nyt olen kotona jumissa muiden passattavana.

Työtapturma siitä tuli, kun kaaduin asiakkaan portaikossa. Lisänä oli sade joka liukasti kengät. Onneksi vain tunti ennen työvuoron loppua. Pahemmin olisi voinut käydä, mutta loukkasin vain nilkkani ja sääreni.

On muuten ensimmäinen ja viiminen kerta kun minä noita kepakoita käytän! Sen verran rasittavia ovat. No onpahan aikaa lukea!

Priolisoin

Kehittäminen on hyvä asia, jota täytyy tehdä että voisi parantaa asioita. Siinä täytyy vaan muistaa, etteivät tärkeimmät asiat unohdu. Meillä se tarkoittaa potilasta. Toisaalta sitä tärkeintä kohtihan siinä pyritään, kehittymisessä.  

Me kehitetään itseämme koko ajan opiskelujen edetessä. Tosiasia on vain se että valmistuttua ja useamman vuoden työskenneltyä moni unohtaa asian, varsinkin jos siihen ei työympäristö ja ylemmät tahot tarjoa minkäänlaista tukea. Toisaalta tietyn iän saavuttaessa ei moni enää jaksa kehittyä. Pysytään opitussa toimintamallissa, koska se on tuttua ja turvallista. Vai onko?

Kehittyminen työssä on mielestäni jopa turvallisempaa. Tuttuahan se ei heti ole eikä sen kanssa pitäisi liian tutuksi päästäkään. Jokainen tekee asiat eritavalla ja se tekee työstä yksilöllistä. Jokainen päivä on myös erilainen ja vaihteleva kun siitä sellaisen tekee. 

Voimme toimia oman persoonamme mukaan niin kauan kun ammatillisuus säilytetään. Työlle luodaan raamit ja niiden raamien sisällä tulee pysyä. Joskus ne raamit tarvitsevat uuden värin ja siten uutta näkökulmaa. 

Minulle on esimerkiksi sydämen asia että rasvaan jalat, vaikka en pidä siitä yhtään, en silti anna sen näkyä potilaalle. Ei se ole se mitä tehdään vain miten se tehdään. Jos ajattelisin: pitää nyt rasvata nämä jalat, suorittaisin vain yhtä tehtävää muiden joukossa, mutta kun ajattelen: rasvaan hänen jalkansa. Näytän jo sillä aidosti välittäväni ja olevani läsnä siinä hetkessä. Mielessä pysähdyn hetkeksi ja mietin mikä on tärkeintä eli yksilö. ”Priolisoin” kuten veljenpoikani ilmaisi asian. Parhaansa tekeminen on riittävää ja sen potilaskin huomaa.

Shakkia ja jalkapalloa

Eilinen mielenilmaukseni tästä Suomen kesästä muutti pian tekstin jälkeen suuntaansa. Ehkä yläkerran sää-ukko sai viestini vähän väärin perille. Ei mennyt kuin korkeintaan 10 minuuttia tavallisen iltalenkin jälkeen kun taivas repesi. Tuli pimeys ja valtava sade. Samantien jyrähti niin että ikkunat helisi ja sähköt kävi pois. Upea näky täytyy sanoa, vaikkakin loppuillan jalkojeni kyljessä seurasi häntäkoipien välissä kulkeva koira. 

Tänään olen siivonnut ja lukenut monta kirjaa (en kyllä yhtäkään loppuun). Sitten syötiin haukipihvejä pakkasen kätköistä ja pelattiin pojan kanssa shakkia. Jalkapallotreenien jälkeen oli vielä lupa saada jäätelöä ja kesällähän lupaukset tulee erityisesti pitää. 

Tänään se koitti

Eikä se ole vielä alkanutkaan kun se jo minun puolesta saisi loppua; kesä. Vuodenajat ovat rikkaus, joo joo, mutta minä vihaan niitä jotka kuuluvat kesän pakettiin eli ötökät. En tiedä mitä inhoaisin niin paljon, ja kyllä, tiedän kuinka naurettavalta se kuulostaa mutta se on vain tosiasia. 

Toisekseen jos olisin vähänkään positiivisella tuulella kertoisin kuinka mukavaa on kun liioitellusti joka tunnin välein vaihtuu ilma vesisateesta auringonpaisteeseen ja kylmään tuuleen. Enkä jaksa enää yhdenkään mummon kanssa keskustella siitä milloin se kesä nyt oikeasti tulee! Katsokaa ulos! Miltä siellä teistä näyttää? Minusta siellä näyttää kesältä.

Nyt sen tiedän, minä pidän pimeästä. Olen kaikkea muuta kuin kesä-ihminen. Kärsin selvästi kesän valoisuudesta (Alkoi sen jälkeen kun olin Espanjassa ensimmäisen kerran pitempään kesällä.) En saa kesästä pätkääkään energiaa, päinvastoin se vie energiani. 

Inhottaa ajatuskin hellepäivästä ja paarmoista, tai lämpimästä päivästä ja huitomisesta, silloin on sitä paitsi vähintäänkin yhtä kuuma kun hellepäivänä ja lisäksi pistoja enemmän kuin akupunktiossa käydessä. 

En sopeudu suurinpaan osaan Suomen väestöstä, tiedetään! Minulle pelkkä ajatus syksyn värikkyydestä, talven pakkasista ja sisäisestä lämmöstä tai kevätauringosta saa sielun lepäämään. Ei kesä ja sen vihreys. Olen sitä paitsi aina inhonnut vihreää väriä. (Ötökät pitää vihreästä.)

Nyt riittää tämä kesähössötys. Tule jo syksy ja raikas pakkasaamu. Tai sitten ihan oikeesti muutan kesäksi eteläeurooppaan, sillä Suomen kesä ei todellakaan ole minua varten. 

P.S. Teksti kirjoitettu pienessä negatiivisuuden aallossa, älkää siis tuomitko silmieni sumua tälle ihanalle Suomen kesälle. (Ja pah.) Tosin on yksi asia jota kesässä rakastan; vettä. Mitä tahansa upeaa vesinäkymää ja veden liplatusta, sitä ihanaa harmoniaa. 

P.P.S. Siinä teille kesäkuva!