Suunnitelmat on tehty muutettaviksi

Luminen viikko ja huonot tiet eivät helpottaneet yhtään kiirettä ja stressiä joka jostain syystä on tullut ilmi viime päivinä tavallista voimakkaampana. Tiistaina ja keskiviikkona kävin koulussa ja käytin ystäväni vieraanvaraisuutta hyväksi. Hän antoi kyllä paljon enemmän kuin vain sohvan yösijaksi. Sain pohdittua taas uudestaan lähiaikojeni suunnitelmat. Päädyin siis siihen, että olen hullu jos lähden takaisin Espanjaan vain siksi että koulu niin sanoo. Vai kuinka monen mielestä on järkevää mennä tekemään äitiys-ja lapsiperheen hoitotyön harjoittelu ilman äitejä ja lapsia?

Aikani tapeltua ja stressattua enemmän seuraavista viikoista kuin saman päivän tentistä, (joka itse asiassa meni tosi hyvin ajatellen, etten ehtinyt tämän kaiken keskellä uhrata siihen kuin pari päivää) sain pettyneitä katseita, mutta niiden jälkeen ymmärrystä ja kunnioitusta päätökselleni. Lopulta kaikki (opettajat) myönsivät, vaikka ensin protokollan mukaan sanoivat vastaan, että olen aivan oikeassa ja rohkea taistellakseni oman ammattitaitoni ja tulevaisuuteni puolesta. Ensimmäinen kommentti kun oli ollut että tee harjoittelu sitten myöhemmin uudestaan… 

Omat tunteeni ovat onnellisen helpottuneita, mistä tiedän että tein aivan oikein. Toisaalta minua harmittaa, etten pääse takaisin, mutta voinhan aina mennä vain lomailemaan Espanjaan mikä on sitä paitsi paljon hauskempaa. En kuitenkaan vaihtaisi upeita ja erilaisia viikkojani sairaalassa mihinkään. Opin aivan suunnattoman paljon ja sain jotain niin ihmeellistä kokemusta, ettei sitä pysty edes sanoin kuvaamaan. 

Uusi harjoittelupaikka tammikuulle on jo sekä muutenkin asiat hyvällä mallilla, jotta voisin alkaa nauttimaan lomasta. Tunnen olevani loman tarpeessa enemmän kuin koskaan. Siitä kertoo jo se, etten löydä omia tavaroitani mistään. En pysy päivissä mukana ja arkiaskareetkin ovat rasittavia. Eikä tämä kirjoittaminenkaan oikein suju. (Niin paljon asiaa, mutta niin vähän aikaa ja sanoja.) Ainoa mitä nyt kaipaan ovat läheiset, loma, kirjat ja lepo. 

Rakas kummityttöni kuitenkin päätti, ettei tädillä vielä ala loma vaan hoitaminen jatkuu lomallakin. Useasti ruoka toiveita kysyessäni olen saanut mielenkiintoisia vastauksia, mutta eilinen vastaus oli kyllä ensimmäistä luokkaansa ja toivon mukaan viimeistä. Ilta meni keittiötä, vessaa ja olohuonetta siivotessa, koiraa kiitellen ja lasta pestäessä. Ämpäri juoksi vessan ja olohuoneen väliä ja koira vinkui ulos omassa hädässään (sen siitä saa kun kajoaa toisten eritteisiin). Tietysti olin ainoa kotona…

Odotan jo jouluaattoa. Samalla kuitenkin toivon, että siihen on vielä aikoo, mikäli itse joudun suuntaamaan myös petin pohjalle. Toivottavasti minun osuuteni oli vain siivoamisessa. Lasken itseni vastustuskykyni ja käsihygienian armoon.

Matkaväsymystä

14.12.2014

38 tuntia hereillä vain pikkutorkut välissä, joten vielä ollaan vähän hakoteillä ajasta ja paikasta. Eilen saavuimme kotiin. Ihme kyllä minua ei väsyttänyt yhtään. Toisaalta en myöskään pystynyt keskittymään mihinkään. Päivä meni soitellessa ja kyläillessä. Leikkasinpa illalla karvaturrinkin vähän siistimmäksi. Illalla meninkin jo (oikeastaan vasta) kahdeksalta nukkumaan ja aamulla heräsin elävään herätyskelloon ennen kahdeksaa eli melkein 12 tuntia sain kuitenkin nukuttua.

Matka meni niin kuin matkat yleensä. Aamulla noustiin ylös aikaisin ja siivottiin sekä pakattiin. Sen jälkeen oli tarkoitus mennä taksilla juna-asemalle mutta taksi tarjosikin hyvällä hinnalla kyydin lentokentälle, joten menimme suoraan sinne. Loppupäivä ja yö menivät sitten istuskellessa lentokentillä. 

Aivan upea kokemus on nyt takana. Sain niin paljon kirurgisesta ja harjoittelusta mukaani etten voi edes sanoin kuvata. Viimeisen päivän viimeisen puolen tunnin aikana tapahtui myös jotain täysin odottamatonta ja niin uskomatonta, mutten voi paljastaa mitään. Saan vaan ylpeänä muistella niitä uskomattomia viikkoja, ja kaikkea mitä sairaalassa koin. 

Voisi sanoa että kyllä nyt on taas avarakatseisempi kuin aikaisemmin tätä maailmaa kohtaan. Sain ihania tuttavia sieltä ja opin todella paljon niin hoitamisesta mutta myös elämästä. Minulla on päätöksientekoaika enkä siten ole yhtään varma tulevaisuudestani. Toisaalta luotan että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. 

Kertomista riittäisi romaaniksi asti, mutta koska minulla on tentti keskiviikkona ja monta asiaa hoidettavana sekä ihmistä näkemättä niin suljen nyt koneen ja nautin joulunajasta. Kirjoituksia tänne varmasti tulee, mutten osaa yhtään luvata milloin inspiraatio iskee ja alan kirjoittamaan. 

Tsemppiä kaikille opiskelijoille viimeisiin lukuhetkiin, kohta on loma! 

Nauttikaa tulevasta joulusta!

Kuinka epäreilua on elämä?

Seison keskellä rantakalliota. Tuuli puhaltaa enemmän kuin tarpeeksi leijuttaakseen hiuksiani tuulen tahtiin. Ei niin kuin elokuvissa vaan niin että taistelen pysyäkseni pystyssä. Vihdoin tulenpuuska tyyntyy. Aurinko tulee esiin. Hymy palaa kasvoilleni. Elämän aurinko paistaa. Kaikki ympärillä tuovat lämpöä.

Ei kuitenkaan vaadita paljon kun kaikki altani katoaa. Tipahdan. En saa kiinni. Olen yksin. Mitä on edessä en tiedä, enkä välitä. Enää en jaksa ottaa sitä vastaan voimalla. En tahdo pärjätä. Antaudun.

"Jos välität et jätä läheisiäsi yksin."

Tarina on kirjoittettu potilaan tilanteesta.

Paljooon onneaa!!!!

Väsyttää ja jalkoja särkee. Olen kuulemma liian reipas. Pitäisi muistaa myös levähtää. Kaikki ovat osastolla ihastuneita minuun eivätkä halua että lähden (niin potilaat kuin hoitajat). Niinpä päätin etten menekään ensiviikolla muualle vaan olen tällä osastolla ja menen sitten toisessa harjoittelussa tutustumaan muihin paikkoihin.

Kiirettä on ollut tarpeeksi ja vähän ylikin tarpeen. Sen kertoo se että yli kahdeksan tunnin päivän aikana ehdin istua kaksikymmentä minuuttia, jos hyvin käy. Minua ei silti haittaa. Nautin siitä että päivät menee nopeaa ja että minullakin on paljon itsenäistä tekemistä. Verikokeen otto sujuu jo hyvin ja kanyylin laittokin avustettuna.

Olen hyppinyt lääkäreiden mukana tulkkina kun muita ei ole ollut saatavana. Sain niin hoitajilta kun lääkäriltä määräyksen levätä enemmän ja opiskella vähemmän. Olen Espanjassa, joten minun pitäisi kuulemma unohtaa koulu. (Luulen että opettajat on hiukan erimieltä tuosta asiasta.) Lupasin kuitenkin lääkärille lomailevani ensi viikon harjoittelun ohella.

Sain myös tiistaina seurakseni lähihoitajaopiskelijan Suomesta. Olen päättänyt ottaa hänet siipieni suojaan, koska hän ei puhu englantia. Suomessa lähihoitajien työ eroaa täältä, joten minusta on ihan reilua että hän pääsee myös tekemään niitä asioita mitä Suomessakin tulee tekemään. Petien petaus kolmenviikon ajan ei ole mistään kotosin.

Tänään joudun myös sanomasn heipat lempipotilaalleni jota olen jo yli viikon ajan hoitanut. Hänestä ja hänen puolisostaan on tullut minulle ystäviä täällä.

Hoitaminen on todellakin aivan upeaa työtä, josta nautin ja tiedän että olen oikeassa ammatissa. Aina saa oppia uutta ja mikään päivä ei ole samanlainen. Palaute on potilailta välitöntä kiitosta. Minun mielestä pienikin asia mitä teen voi olla potilaalle iso helpotus ja apu.

Enää on yksi yö vieraiden saapumiseen. Tämä puhelimella postaus alkaa käymään sormille, joten todennäköisesti kuulette minusta seuraavan kerran Suomen rajojen sisäpuolella!

P.S. Paaaaljon onnea rakkaalle "siskolle"!!!! <3

Monisteita

Osaston vaihdos oli erittäin positiivinen muutos muttei mikään olisi niin hyvää ettei olisi huonoakin niin totta kai sain viime viikon aikana järkyttävän kurkkukivun. Vastustuskykyni on onneksi vielä voimissaan ja on taistellut sitä ja muita oireita vastaan jo viikon.

Osasto on siis sairaalahenkilökunnan keskuudessa se kansainvälinen osasto. Eli siellä on eniten ulkomaalaisia potilaita. Minullahan on tällä hetkellä menossa kirurginen harjoittelu niin sikäli on hyvä että sieltä löytyy myös niitä kirurgisia potilaita, vaikka infektio potilaita onkin paljon. (Suomessa ei kyllä sijoitettaisi samalle osastolle kyseisiä potilaita jos olisi mahdollisuus muuhun, järjetöntä sinänsä.)

Henkilökunta on aivan mahtava tällä osastolla! He ovat hyvin kannustavia, erittäin ystävällisiä ja hauskoja. Potilaat on myös olleet aivan mahtavia ja olen tutustunut upeisiin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa. Verrattuna kolmososastoon, jossa oli aina liikaa porukkaa töissä ja kauhea häslinki niin täällä kakkosella vallitsee rauha.

Hoitajat ovat ihmeissään siitä kuinka hyvin kuulemma puhun espanjaa, mikä taas on kasvattanut omaa itseluottamusta. Potilaitten kanssa olen päässyt puhumaan niin espanjaa kuin suomea, englantia ja jopa elvyttämään ruotsin kielen taitojanikin.

Teen koko harjoitteluajan aamuvuoroja eli 8-15. Aamut aloitan verenpaineen mittauksella (Joskus myös samalla otan lämmön, yleensä lähihoitaja ottaa sen.) kaikilta 40 potilaalta ja siinä samalla kyselen kuulumisia ja esittelen itseni uusille potilaille ja vastaanotto on yleensä aina yllättynyt kun kerron olevani Suomesta.

Sen jälkeen lähdemme sairaanhoitajan kanssa antamaan lääkkeet ja hoitamaan haavoja ym. Päivä kuluukin sitten niissä touhuissa tosi nopeaa. Suomalaisten potilaiden luona käyn useammin ja minut sinne usein tuupataankin hoitamaan heidät. Saan toimia tosi paljon itsenäisesti ja saan erilaisia tehtäviä. Esimerkiksi jos on kanyylin poistoja niin minua ei laiteta poistamaan kaikkia 10 kanyylia vaan saan tehdä muutakin sen lisäksi kuten laittaa infuusion, hoitaa haavan, antaa aerosolin ym.

Ainoa asia mitä kadun, on se etten pyytänyt aikaisemmin saada vaihtaa osastoa. Nyt menen innolla loppuharjoitteluun sekä odotan malttamattomana vanhempien tuloa ja kotiin pääsemistä, mihin on enää noin kaksi viikkoa! Oi kuinka kaipaan lunta ja joulua. Mikä varmasti kuulostaa oudolta kaivata lunta, kun saa nauttia ainakin 20 asteen lämmöstä joka päivä. Mutta Lapin tyttö on aina Lapista ja tulee aina sinne kaipaamaan.

Viikonloppuna pitäisi alkaa kunnolla perehtymään tulevaan tenttiin, joka on neljä päivää siitä, että saavun "lomalle" Suomeen. Eli viikonlopun suunnitelmat ovat aika selvät.

Mukavaa viikonloppua!

Fin de semana

Lauantai aamu: suunnittelen mitä kaikkea teen päivän aikana. Yhtäkkiä muistan etten ole kirjoittanut edellisen päivän muistiota harjoittelusta. Suljen television ja päätän alkaa kirjoittamaan tietokoneella.

Ajatukset kuitenkin harhailevat enkä muista mitään mitä kirjoittaisin. Suuntaan katseeni ulos. Hetken havahdus; minä kuivaan pyykkiä terassilla Espanjassa. Minähän asun Espanjassa!

Yksi pitkäaikaisista haaveistani on toteutunut ja nyt vasta tajuan sen. Koti-ikävä on vienyt stressihormoni tasoni niin korkealle etten ole edes ehtinyt ajatella muuta kuin kotiin paluuta. Olen ehtinyt tehdä jo monta sitten kun listaa kun tajuan että miksi suunnitella jatkuvasti tulevaa kun voisi elää hetkessä?

Tämä on yksi suuri haaveeni, joka ei ole vielä edes ohi ja minä suunnittelen jo seuraavaa. Sama on käynyt monen muunkin kanssa. Yläasteella odotin pääsyä->  lukioon-> mielessä aupairina työskentely -> opiskelu terveydenhoitajaksi -> asuminen espanjassa.

Ajatukset siitä että kirjoitan "sitten kun" harjoittelu on ohi, on kesä, opiskelu helpottaa saavat väistyä. Niinpä suljen tietokoneen, tartun kynään ja alan kirjoittaa. Nautin hetkestä. Tässä ja nyt.

P.S. Osaston vaihto on ollut erittäin myönteinen ja nyt jatkan harjoittelua innolla enkä pakolla!

Kolmas viikko

Kirjoittamisen aihetta riittäisi harjoitteluun liittyen vaikka kuinka, mutta netin puuttumisen takia kirjoitan niitä sitten kun pääsen Suomeen.

Sama rytmi jatkuu kuin viime viikollakin. Ensi viikolla on edessä osaston vaihto ja toivon sen parantavan harjoittelussa viihtymistäni. Osaston, jossa nyt olen työilmapiiri on niin huono. Eikä se siten edistä oppimistani, olen nyt hyvin kiitollinen siitä että sain akuuttiosastolla kesän aikana olla kirurgian puolella kaksi viikkoa muuten tämä harjoittelu olisi mennyt ihan hukkaan.

Haasteita tarvitaan aina ja tämä on yksi niistä. Sitäpaitsi jos en olisi nyt lähtenyt olisin kuitenkin jossain vaiheessa halunnut kokea täällä asumisen ja elämisen. Eikä elämä ole aina ruusuilla tanssimista. Tämä on erinomainen lomailukohde mutta minähän en ole lomalla... Vanhemmat tulevat ilahduttamaan omalla lomallaan.

Viikonloppuisin saan onneksi nauttia vapaudesta ja vihdoin on aikaa toteuttaa asioita mitä ei koulukiireiden takia ole ollut mahdollista tehdä. Harjoittelu on silti harjoittelua ja vaatii myös paljon, enemmän kuin koulu, mutta koska täällä ei ole muita niin ei minun tarvitse jakaa aikaani vaan itseni toteuttamiseen on aikaa.

Tutustunut olen moniin ihmisiin, lähinnä vanhempiin suomalisiin tai britteihin. Heidän kanssaan on mukava jutella ja kuulla heidän elämänkokemuksistaan. Odotan tosi paljon että saan rakkaita ihmisiä tänne Suomesta, yhdessä on paljon mukavampaa. Jo pelkkä puhelinsoitto tai tekstiviesti Suomesta tänne piristää aivan valtavasti!

Näissä maisemissa kyllä viihtyy ja enää ei ole montaa viikkoa niin saan toivottavasti nauttia Suomen lumesta ja ihanasta joulusta, jota odotan yli kaiken!

Vaikeampia päiviä

Hyvin menee. Meneehän se muttei se tosiasiassa kerro mitään. Arki se on täälläkin. Ja mitä muistan edellisistä harjoittelusta se on raskasta arkea.

Olen nähnyt ihmeellisiä asioita kuten vauvan syntymän, mutta olen nähnyt myös asioita mitkä menevät kaukaa sairaanhoitajan etiikasta.

Tunteet on hyvin ristiriitaisia. Yritän silti parhaani. Tämä on valtava kokemus olla täällä ja tiesin kun lähdin ettei tämä tule vastaamaan samaa mitä Suomessa.

Koti-ikävä on myös nyt vaivannut vähän enemmän. Aika menee onneksi nopeaa. Enää ei ole montaa viikkoa niin pääsen takaisin Suomeen.

Ötökkä jahti makuhuoneessa vain vahvistaa tuota edellistä. Tulipahan suursiivous tehtyä ja ylimyrkytettyä kaikki nurkat. Ja kyseessä on tuntematon nopea möyriä joka ei onneksi ole torakka. Kyllä minun ötökkä kammoisen psyyke käy aika kovilla. Oi että odotan Suomea ja pakkasta.

Onneksi on olemassa myös ihania ihmisiä ja erityisesti myös niitä potilaita, jotka auttaa jatkamaan päivästä toiseen. Tämä työ on kuitenkin niin palkitsevaa kaikkien huonojen puolienkin kanssa. Ja ainahan on viikonloppu!

Netittä

Netittä
Miten ihminen pääseekään tähän tilaan että ilman internettiä tuntuu ettei voi tehdä mitään? Ei tuo toisaalta ole mikään ihme tässä maailmassa. Kun ei voi käyttää nettiä, keksii kaikenlaista mitä pitäisi sieltä katsoa tai tarkistaa.

Nyt teen siis aina muistilistaa, että muistan mitä pitää tarkistaa kun vaivaudun tänne sairaalalle viikonloppunakin, jossa voin käyttää ilmaista wifiä (sain eilen tunnukset). Täällä minulla tärkein on koulun sähköposti, mutta myös oma sähköposti sekä tietysti facebook, jonka kautta pidän läheisiin yhteyttä. Kuitenkin sitä kaipaisi ajanvietettä myös asunnolla. Kuten Lapin kansan lukeminen ym.

Eilen havahduin siihen, että miksi ihmeessä tämmöisestä asiasta stressaan. Jos en kolmea kuukautta pärjää ilman internettiä kotona, niin jo on asiat huonosti.

Tämä viikko meni jotenkin sumussa ja kun kaikki oli uutta. Eilen lähdin puolelta päivin töistä ja menin kahden lh-aikuisopiskelijan kanssa kipuluennolle. Oli hyvin erilainen luento mutta ihan mielenkiintoista asiaa.

Samalla reissulla yritin saada sitä nettiä, mutta tuloksetta. Kun hankitte asuntoa niin ottakaa ihmeessä semmonen missä on valmiiksi wifi. Säästytte monelta vaivalta.

Lukuunottamatta tätä netti ongelmaa. Kaikki tänne muutossa on sujunut hyvin. Tykkään asunnosta ja ympäristöstä. Aivan upeaita ovat nämä maisemat. Niitä ei voi käsittää jos ei omin silmin näe. Katselin eilen junamatkalla takaisin asunnolle kun merta näkyi silmänkantamattomiin. Oli se aivan hengen pysäyttävä näky ja siinä kun on vielä vuoret ympärillä. Naapurikylään autolla mennessämme ihailin kuinka kauniita rakennukset ovat vuoren rinteillä. Kuvia en nyt valitettavasti saa tänne laitettua.

Turisteja tai pikemminkin talvehtijoita on paljon. Täällä missä minä olen on eniten brittejä. Juttelin bussipysäkillä rollaattorilla liikkuvan mummon kanssa, joka oli 20 vuotta asunut täällä eikä aikonut palata englantiin. Ihmisten kanssa on täällä helppo jutella ja tutustua, ehkä kuitenkin englantia puhuvat ovat avoimempia myös potilaissa, vaikka minulta espanjakin sujuisi. Toisaalta ai että tätä andalucian murretta on hankala ymmärtää ja ehkä siksikin ei niin paljon tule puhuttua paikallisten kanssa.

Harjoittelussakin alkaa sujumaan, mutta edelleen yhteinen sävel puuttuu minun ja ohjaajan väliltä. Onneksi olen päässyt myös nuorempien mukaan ja he ovat hyvin opettaneet minua.

Hierarkia hiertää vahvasti ja koskee myös minua. Minua inhottaa katsoa pomoja (valvovia sh) ja heidän omahyväistä asennetta muita kohtaan. Moni lääkäri on ollut onneksi mukava, yleensä ne jotka kansainvälisiä potilaita hoitavat. Sitten on kaksi vastaavaa sairaanhoitajaa vuorossa (toinen on minun ohjaaja). Heidän lisäkseen on noin 2-4 sairaanhoitajaa apuna. Lähihoitajia, joita kutsutaan apusairaanhoitajiksi on noin kolme + opiskelijoita on ollut ainakin kolme. Sitten meidän osastolla on lisäksi kaksi siivoojaa joka päivä.

Osasto on noin 40 paikkanen ja jaettu kahteen päätyyn. Potilaina on pääasiassa kirurgisia, mutta on myös muitakin kuten vastasyntyneitä. Mikä on hyvä minun kummankin harjoittelun kannalta. Näin aivan pikkiriikkisen vastasyntyneen kylvetyksen! Osastolla on vip huone, joka on ns. paremmalle väelle sekä yksi perhehuone, joka on myös kalliimpi. Vielä en ole saanut selvyyttä paljonko yksi yö maksaa kussakin huoneessa. Muissa huoneissa on jokaisessa oma vessa ja suihku sekä nojatuoli, vuodesohva, tv ja iso ikkuna joko merelle tai vuorille. Kaikki ovat yhdenhengen huoneita.

Saisin tästä aikaan romaanin mutta pitää jättää jotakin ensikertaankin. Edelleen mikä hirvittää eniten on aseptiikka. Muuten hoito on periaatteessa samantapaista kuin Suomessa. Olen päässyt näkemään vaikka mitä ja melko hirveitäkin leikkaushaavoja ja kuulemaan potilaitten tarinoita. Niitä en kuitenkaan tänne seposta.

Tässä riittää hetkeksi lukemista, joten minä lopetan ja lähden tallustelemaan vuorenrinnettä alas. Hyvää viikonloppua kaikille. Olette rakkaita!

Suoraan töihin

Niin mikä perehdytys? Ensin seisoin kymmenen minuuttia kun käskettiin odottaa pomoa, joista kerron myöhemmin lisää, ja sitten puhuttiin minusta niin kuin olisin joku puupää. Sain monta kertaa sanoa että hei minä muuten ymmärrän teitä. Sen jälkeen eräs nainen kysyi nimeni ja kertoi omansa. Saman tien ilman enempää puhetta käski minun seurata häntä. Pian huomasin seisovani piikki kädessä kunnes tajusin kysyä että niin mihin tämä pistetään? Siitä eteenpäin ilmaan mitään seurantaa laittelin tippoja, poistin kanyyleita, hoidin haavoja ja pistin. 

En ymmärrä miten ikinä olisin pärjännyt jos en olisi jo käynyt sisätaudin harjoittelua. Tämä päivä oli aika nopea lasku maan tasalle. Potilaita on laidasta laitaan. Vastasyntyneistä vanhuksiin. Espanjalaisista englantilaisiin. Espanjalaiset olivat hyvin erilaisia, toiset luulivat minua espanjalaiseksi, vaikka puhuin eritavalla ja osa ei halunnut minun tekevän kun ei ollut yhteistä ymmärrystä tarpeeksi. Englantia puhuvat olivat todella ystävällisiä ja tykkäsivät tietysti että puhuin myös englantia, koska suurin osa(kaikki tällä osastolla) ei puhu englantia.

Osastolla ja koko sairaalassa vallitsee hierarkia. Sen huomasi heti. Kaikilla on eriväriset vaatteet. Osastonhoitajia on minun osastolla kolme ja he istuvat päivän koneella. Heitä kutsutaan pomoiksi ja selvästi heidän läsnäolo vaivaa muita hoitajia. Lähihoitajat eivät tee juuri mitään muuta kuin jakavat ruoan, vaihtavat asentoa, huolehtivat puhtaudesta (suihkussa potilaat käyvät itse, ellei ole suuri avun tarve). He eivät tee läheskään yhtä paljon kuin suomessa lähihoitajat tekevät. Sairaanhoitajille kuuluu mittaukset (mm. vs/rr), lääkkeenjako, haavanhoito ym. 

Mittasin tänään verenpaineen melkein kaikilta osaston potilailta (n. 40) MANUAALISELLA mittarilla. Hoitaja vain kysyi oletko mitannut. Sanoin että joo, mutten potilaalta. No nyt opit. Eikä hän edes varmistanut että osaan mitata. Nyt ainakin sujuu manuaalisella mittaus, vaikken kaikilta saanutkaan tuloksia. 

En todellakaan aio olla sairaalassa sitä tuntimäärää mikä minun kuuluisi olla, koska kielenkääntäminen vie niin paljon energiaa ja vaatii työtä kotona etten todellakaan jaksaisi. Minua myös ärsyttää kun en voi kommunikoida yksin potilaiden kanssa tarpeeksi hyvin, koska en ymmärrä kunnolla heitä. Varsinkin, koska puhe koskee sairaalasanastoa. Kaiken lisäksi tämän alueen murre on erittäin haasteellista ymmärtää ja suurin osa puhuu niin kuin olisi jotain ylimääräistä suussa. 

Onneksi osastolla oli suomalainen aikuinen lähihoitajaopiskelija, joka kertoi paljon osastosta ja kaikesta muustakin sairaalassa. Ihanaa puhua suomea ja mistä vain ilman että kukaan muu ymmärtää mitään. 

Sekoilen jo ihan sanoissani niin taidan laittaa lepäämään. Jalatkin ovat niin kipeät että kävely sattuu ja pää on väsynyt kaikesta kääntämisestä ja ymmärtämisestä.

Puhelimen tempaus

Ensimmäinen päivä ohi sairaalalla tai en edes ollut päivää, koska se oli vain esittely kierros. Huomenna menen kahdeksaksi harjoitteluun. Matka sairaalalle käy kuntosalista, niin ei tarvitse muuta tehdä silloin kun tuota vuorta kapuaa ylöspäin. 

Kävin tänään myös samalla reissulla sairaalasta eteenpäin kaupassa. En hirveästi ostanut mitään kun muutenkin oli jo kaksi kassia kannettavana. Kauppareissun aikana minun puhelin oli touhuillut omiaan ja soitellut puolille tutuista ja vaihtanut yhden nimeä. Innolla odottelen puhelin laskua. Älkää ihmeessä vastatko jos soitan useamman kerran kun yhden, eikä sillä ensimmäisellä kerralla kuulu mitään. 

Pitäisi alkaa lukemaan sanastoa, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Mietin myös että jos kävisin toisessa kaupassa tuolla alhaalla. Se olisi lähempänä, pitää vaan ensin löytää se. Pesukoneen kanssa kului tovi, oli sen verran haasteellinen saada päälle. 

Täällä paistaa aurinko ja merituuli viilentää mukavasti lämmintä ilmaa.