Suunnitelmat on tehty muutettaviksi

Luminen viikko ja huonot tiet eivät helpottaneet yhtään kiirettä ja stressiä joka jostain syystä on tullut ilmi viime päivinä tavallista voimakkaampana. Tiistaina ja keskiviikkona kävin koulussa ja käytin ystäväni vieraanvaraisuutta hyväksi. Hän antoi kyllä paljon enemmän kuin vain sohvan yösijaksi. Sain pohdittua taas uudestaan lähiaikojeni suunnitelmat. Päädyin siis siihen, että olen hullu jos lähden takaisin Espanjaan vain siksi että koulu niin sanoo. Vai kuinka monen mielestä on järkevää mennä tekemään äitiys-ja lapsiperheen hoitotyön harjoittelu ilman äitejä ja lapsia?

Aikani tapeltua ja stressattua enemmän seuraavista viikoista kuin saman päivän tentistä, (joka itse asiassa meni tosi hyvin ajatellen, etten ehtinyt tämän kaiken keskellä uhrata siihen kuin pari päivää) sain pettyneitä katseita, mutta niiden jälkeen ymmärrystä ja kunnioitusta päätökselleni. Lopulta kaikki (opettajat) myönsivät, vaikka ensin protokollan mukaan sanoivat vastaan, että olen aivan oikeassa ja rohkea taistellakseni oman ammattitaitoni ja tulevaisuuteni puolesta. Ensimmäinen kommentti kun oli ollut että tee harjoittelu sitten myöhemmin uudestaan… 

Omat tunteeni ovat onnellisen helpottuneita, mistä tiedän että tein aivan oikein. Toisaalta minua harmittaa, etten pääse takaisin, mutta voinhan aina mennä vain lomailemaan Espanjaan mikä on sitä paitsi paljon hauskempaa. En kuitenkaan vaihtaisi upeita ja erilaisia viikkojani sairaalassa mihinkään. Opin aivan suunnattoman paljon ja sain jotain niin ihmeellistä kokemusta, ettei sitä pysty edes sanoin kuvaamaan. 

Uusi harjoittelupaikka tammikuulle on jo sekä muutenkin asiat hyvällä mallilla, jotta voisin alkaa nauttimaan lomasta. Tunnen olevani loman tarpeessa enemmän kuin koskaan. Siitä kertoo jo se, etten löydä omia tavaroitani mistään. En pysy päivissä mukana ja arkiaskareetkin ovat rasittavia. Eikä tämä kirjoittaminenkaan oikein suju. (Niin paljon asiaa, mutta niin vähän aikaa ja sanoja.) Ainoa mitä nyt kaipaan ovat läheiset, loma, kirjat ja lepo. 

Rakas kummityttöni kuitenkin päätti, ettei tädillä vielä ala loma vaan hoitaminen jatkuu lomallakin. Useasti ruoka toiveita kysyessäni olen saanut mielenkiintoisia vastauksia, mutta eilinen vastaus oli kyllä ensimmäistä luokkaansa ja toivon mukaan viimeistä. Ilta meni keittiötä, vessaa ja olohuonetta siivotessa, koiraa kiitellen ja lasta pestäessä. Ämpäri juoksi vessan ja olohuoneen väliä ja koira vinkui ulos omassa hädässään (sen siitä saa kun kajoaa toisten eritteisiin). Tietysti olin ainoa kotona…

Odotan jo jouluaattoa. Samalla kuitenkin toivon, että siihen on vielä aikoo, mikäli itse joudun suuntaamaan myös petin pohjalle. Toivottavasti minun osuuteni oli vain siivoamisessa. Lasken itseni vastustuskykyni ja käsihygienian armoon.

Matkaväsymystä

14.12.2014

38 tuntia hereillä vain pikkutorkut välissä, joten vielä ollaan vähän hakoteillä ajasta ja paikasta. Eilen saavuimme kotiin. Ihme kyllä minua ei väsyttänyt yhtään. Toisaalta en myöskään pystynyt keskittymään mihinkään. Päivä meni soitellessa ja kyläillessä. Leikkasinpa illalla karvaturrinkin vähän siistimmäksi. Illalla meninkin jo (oikeastaan vasta) kahdeksalta nukkumaan ja aamulla heräsin elävään herätyskelloon ennen kahdeksaa eli melkein 12 tuntia sain kuitenkin nukuttua.

Matka meni niin kuin matkat yleensä. Aamulla noustiin ylös aikaisin ja siivottiin sekä pakattiin. Sen jälkeen oli tarkoitus mennä taksilla juna-asemalle mutta taksi tarjosikin hyvällä hinnalla kyydin lentokentälle, joten menimme suoraan sinne. Loppupäivä ja yö menivät sitten istuskellessa lentokentillä. 

Aivan upea kokemus on nyt takana. Sain niin paljon kirurgisesta ja harjoittelusta mukaani etten voi edes sanoin kuvata. Viimeisen päivän viimeisen puolen tunnin aikana tapahtui myös jotain täysin odottamatonta ja niin uskomatonta, mutten voi paljastaa mitään. Saan vaan ylpeänä muistella niitä uskomattomia viikkoja, ja kaikkea mitä sairaalassa koin. 

Voisi sanoa että kyllä nyt on taas avarakatseisempi kuin aikaisemmin tätä maailmaa kohtaan. Sain ihania tuttavia sieltä ja opin todella paljon niin hoitamisesta mutta myös elämästä. Minulla on päätöksientekoaika enkä siten ole yhtään varma tulevaisuudestani. Toisaalta luotan että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. 

Kertomista riittäisi romaaniksi asti, mutta koska minulla on tentti keskiviikkona ja monta asiaa hoidettavana sekä ihmistä näkemättä niin suljen nyt koneen ja nautin joulunajasta. Kirjoituksia tänne varmasti tulee, mutten osaa yhtään luvata milloin inspiraatio iskee ja alan kirjoittamaan. 

Tsemppiä kaikille opiskelijoille viimeisiin lukuhetkiin, kohta on loma! 

Nauttikaa tulevasta joulusta!

Kuinka epäreilua on elämä?

Seison keskellä rantakalliota. Tuuli puhaltaa enemmän kuin tarpeeksi leijuttaakseen hiuksiani tuulen tahtiin. Ei niin kuin elokuvissa vaan niin että taistelen pysyäkseni pystyssä. Vihdoin tulenpuuska tyyntyy. Aurinko tulee esiin. Hymy palaa kasvoilleni. Elämän aurinko paistaa. Kaikki ympärillä tuovat lämpöä.

Ei kuitenkaan vaadita paljon kun kaikki altani katoaa. Tipahdan. En saa kiinni. Olen yksin. Mitä on edessä en tiedä, enkä välitä. Enää en jaksa ottaa sitä vastaan voimalla. En tahdo pärjätä. Antaudun.

"Jos välität et jätä läheisiäsi yksin."

Tarina on kirjoittettu potilaan tilanteesta.

Paljooon onneaa!!!!

Väsyttää ja jalkoja särkee. Olen kuulemma liian reipas. Pitäisi muistaa myös levähtää. Kaikki ovat osastolla ihastuneita minuun eivätkä halua että lähden (niin potilaat kuin hoitajat). Niinpä päätin etten menekään ensiviikolla muualle vaan olen tällä osastolla ja menen sitten toisessa harjoittelussa tutustumaan muihin paikkoihin.

Kiirettä on ollut tarpeeksi ja vähän ylikin tarpeen. Sen kertoo se että yli kahdeksan tunnin päivän aikana ehdin istua kaksikymmentä minuuttia, jos hyvin käy. Minua ei silti haittaa. Nautin siitä että päivät menee nopeaa ja että minullakin on paljon itsenäistä tekemistä. Verikokeen otto sujuu jo hyvin ja kanyylin laittokin avustettuna.

Olen hyppinyt lääkäreiden mukana tulkkina kun muita ei ole ollut saatavana. Sain niin hoitajilta kun lääkäriltä määräyksen levätä enemmän ja opiskella vähemmän. Olen Espanjassa, joten minun pitäisi kuulemma unohtaa koulu. (Luulen että opettajat on hiukan erimieltä tuosta asiasta.) Lupasin kuitenkin lääkärille lomailevani ensi viikon harjoittelun ohella.

Sain myös tiistaina seurakseni lähihoitajaopiskelijan Suomesta. Olen päättänyt ottaa hänet siipieni suojaan, koska hän ei puhu englantia. Suomessa lähihoitajien työ eroaa täältä, joten minusta on ihan reilua että hän pääsee myös tekemään niitä asioita mitä Suomessakin tulee tekemään. Petien petaus kolmenviikon ajan ei ole mistään kotosin.

Tänään joudun myös sanomasn heipat lempipotilaalleni jota olen jo yli viikon ajan hoitanut. Hänestä ja hänen puolisostaan on tullut minulle ystäviä täällä.

Hoitaminen on todellakin aivan upeaa työtä, josta nautin ja tiedän että olen oikeassa ammatissa. Aina saa oppia uutta ja mikään päivä ei ole samanlainen. Palaute on potilailta välitöntä kiitosta. Minun mielestä pienikin asia mitä teen voi olla potilaalle iso helpotus ja apu.

Enää on yksi yö vieraiden saapumiseen. Tämä puhelimella postaus alkaa käymään sormille, joten todennäköisesti kuulette minusta seuraavan kerran Suomen rajojen sisäpuolella!

P.S. Paaaaljon onnea rakkaalle "siskolle"!!!! <3