Kun kaikki tuntuu vaikealta ja seinät kaatuu päälle on fiilis mitä mahtavin. Toisinaan sitä kyllä on hyvinkin kiitollinen siitä, että pääsee itse suihkuun ja sieltä pois. Niinkin yksinkertainen asia, joka jollekin voi olla monen tunnin haaste. Miten yksinkertaisesta elämästä voi tulla niin hankalaa?
Ihminen syyllistää usein itseään. Siksi minunkin on vaikea hyväksyä että tämä ei olisi minun syytäni, minun kohtaloni. Että näin kuului käydä minulle. Jollekin tämä kaikki voi tuntua käsittämättömältä. Ymmärrys loppuu kesken. Kukaan muu ei voi kokea tätä tuskaa kuin saman kokenut. Siltikin tarinat ovat erit.
Olen nähnyt mitä se voi pahimmassa tapauksessa olla. Olen omin silmin katsonut vierestä. Ei. Minä en siihen suostu. Ihminen suojelee vaistomaisesti itseään. Oman tilanteen näkeminen on siksi hyvin vaikeaa. En usko että kukaan haluaa myöntää itselleen kuinka lähellä toinen elämä oli. Rukoilen, rukoilen voimia ja helpotusta tähän raastavaan tuskaan, siihen miten fyysisesti ja psyykkisesti tekee kipeää, rukoilen myös myönteisiä ajatuksia itselleni ja muille.
Uskon kohtaloon ja elämän tarkoituksenmukaisuuteen. Uskon voimalla taas saa ihmeitä aikaan. En anna itseni lannistua. Tiedän että hymyni takana on usein kyyneleet ja sanojen takana piilotettu ajatus, joka huutaa päästä esiin. Täytyy antaa ajan kulua. Otan hetken kerrallaan. Minä sinnittelen. En aio luovuttaa.
Elämä on valoisa. Monesta asiasta olen kiitollinen. Haluaisin ottaa maapallon syliini ja rutistaa sitä lämpimästi. Olen onnellinen ihan vain tästä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti