Tavarat pakettiin

Aika hujahti taas hetkessä ohitse. Nyt olisi aika astua lentokoneeseen ja kiitää kohti seuraavia haasteita. Tällä kertaa jännittää viisikymmentäprosenttia enemmän. Lähden toteuttamaan itseäni. Edessä on kolme kieltä mutta kieltäydyn muurista. Haasteita tulee varmasti olemaan. Ne on onneksi tehty voitettaviksi. Kotiin aion tulla kahta rikkaampana!

Sen lisäksi menneen vuoden uurastus odottaa tulosta. Pyykinpesijän kanssa odotamme mitä tulee tapahtumaan. Liekö uusi reissu vai paksu kirjekuori. Joka tapauksessa toivottavasti menee hyvin.

Kuulin myös tänään inspiroineeni ystäviäni valloittamaan maailmaa au pauriuden silmin. Mahtavaa! Menkää ja ottakaa kaikki siitä irti. Toivon teille kaikkea hyvää matkasuunnittelullenne!

Kaikille muille ahkeruutta, avointa mieltä ja rohkeutta! Ollaan kuulolla kun laskeudun aurinkoiselle maantasalle.

Kummituskakku

Kummitytön halloween synttäreille!

Käsittämättömyys

Sen piti olla ohi tänään. Aina kaikki ei mene niin kuin  suunnitellaan eds vaikka kaikki mahdollinen sen eteen on tehty. Tätä ei voi ymmärtää. Se pistää vihaksi, suruksi ja pettymykseksi. Menetys on valtava tällä mittapuulla.

Silti se kaikki oli niin mahdollista ettei epäonnistumisen epäonnistumiseen edes uskottu. Vaikka se jossain alitajunnan sopukassa jyskytti. Minä en uskonut epäonnistumiseen, silti moni muu sanoi ettei tämä ollut mitenkään ihmeellistä.

Se riipaisi. Miinutti ja koko maailma tuntui kaatuvan päälle. Matto vietiin alta. Tuloksena valvottuja tunteja. Kaikki yhdessä etsimässä ratkaisua. Käsittämättömyyden tuskaa. Kaipuuta.

En edes tiedä mitä sanoa. Loppu se ei todellakaan ole, mutta kova isku silti. Vielä täytyy odottaa lisää. Toivoa parasta ja pelätä pahinta!

Palaset hukassa

Rakas ystäväni, joka tällä hetkellä viettää aikaansa siemaillen cappuccinoa Välimeren värikkäillä kujilla, mainitsi että minun elämäni palaset asettuvat paikalleen kuin hitaasti valmistuva palapeli. (Ei konkreettisesti noin mutta kuitenkin.) Tällä hetkellä vain tuntuu että palaset ovat menneet sekaisin. Toisin sanoen pohdin mihin minun voimani ulottuvat.

Kuulen usein sanottavan ”Hän on nuori, kyllä hän jaksaa.” Kun äiti taivastelee minun tahtiani tuttavillemme. Kauheata yleistystä sanoa, että kun on nuori niin kyllä jaksaa. Jokainen meistä on yksilö ja jokainen käsittelee asiat eritavalla, eikä se mitä ulospäin näyttää ole välttämättä koko totuus siitä, mitä kaikkea tämän jaksavan nuoren täytyy jaksaa. 

Minua suututtaa että ihmiset olettelevat asioita kysymättä tarkemmin. Toinen on vähättely. ”Moni sinun ikäinen opiskelee, käyt töissä ja ehkä siinä on vielä perhekin.” Niin tekeekin ja nostan heille hattua. Mutta miten hekin voivat? Toinen äärilaita on, ettei uskota nuoren pärjäävän. Hoitotyössä korostetaan yksilöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. Minä elän itse omaa elämääni ja juuri omalla tavallani. Joten sen sijaan, että minulle tokaistaan suoraan, kyllähän sinä jaksat kun olet nuori, voitaisiin kysyä: miten sinä jaksat? Miten sinä voit kaiken tuon keskellä?

Tällä hetkellä täytyy vain priorisoida asioita. (Joku toinen samassa tilanteessa ei vaivaisi edes ajatustaan tällaiselle, mutta minä tunnetusti pohdiskelen asioita paljon.) Totta kai joku toinen asia on joltain toiselta asialta paljonkin pois. Koen muun muassa olleeni huono ystävä viime aikoina ja olen kyllästynyt sanomaan ”En nyt pysty puhumaan, soitellaan myöhemmin.” ja sitä soittoa ei todennäköisesti kuulu pitkään aikaan. Sitten ollaankin jo mahdollisesti eritilanteessa ja joudun tekemään kaksin verroin töitä sen eteen että pääsen takaisin mukaan ns. taka-alalle jääneen ystävän elämään. 

Ajatellaanpas asiaa näin: Muutin noin kaksi kuukautta sitten uuteen kouluun, oli asunnon etsimisen paniikki, raha-asiat, muutot(kyllä useampi), perhe-asiat, sitten tuli työt, sitten yhtäkkiä olinkin lähdössä toiselle puolelle Eurooppaa: muutto, raha, asunto sieltä, asunto täällä, liput, hakemukset, harjoitteluasiat(arghh!!). Nuo nyt pitäisi kuitenkin olla siltä osin kunnossa että näytän nukkuvan teltassa ja pieni muotoinen muutto täällä päässä taas aiheellinen. Ja harjoitteluasiat… älkää edes mainitko niistä minulle. 

Näiden kaikkien lisäksi kyllä minullakin on sosiaalista elämää, joka tämän viikon koostui täydellisen kaaoksen selvittelystä ja useista lahjoituksista. Tosin ei sanota nyt enempää kun asian omaiset ovat toisella puolen maapalloa. Ja eipäs nyt unohdeta sitä että olen edelleen opiskelija! (mm. viisi tenttiä, kirjallisia tehtäviä, pakollisia tunteja.. jne.)

En yritä nyt vääntää rautalangasta kuinka sotkussa palaseni ovat vaan havahduttaa siihen miten paljon meidän nuorten on elettävä yhteiskunnan ja niiden tuttavien asettamien odotusten kanssa. Vaikka niitä ei välttämättä tarkoiteta sanottaessa sillä tavoin. Vai eikö meidän yhteiskunta vain uskalla kysyä toisiltaan mitä sinulle oikeasti kuuluu? 

Minä uskallan sanoa, etten pärjäisi ilman tukea ja voiman lähteitäni. Minun voimani ja tukeni koostuvat: niistä rakkaista ystävistä, erityisesti ”siskostani”. Täytyy sanoa iso kiitos myös sinulle, joka siemailet sitä cappuccinoa siellä jossain. En voi muuta kuin olla onnellinen ystävyydestämme. Enkä nyt tässä mitenkään vähättele muita ystäviäni. Kaikki ovat ihan yhtä tärkeitä! Perheestäni, joka tukee kuin talon pilarit pystyssä pysymistäni eivätkä tuomitse valintojani. Tädeistäni, jotka aina uskovat minuun ja haaveisiini. Mummostani jolta olen saanut vahvuuteni ja periksi antamattomuuteni elämässä. Sekä tietty koirani, joka pitää positiivisena huononakin päivänä. 

Olen onnellinen kaikesta mitä minulla on ja tiedän että huominen voi tuoda tullessaan mitä vaan, silti se otetaan vastaan avosylin. 

Uusia muistoja

Nyt kun minun on taas tullut (kohta) aika pakata kamppeeni ja suunnata nenä kohti etelää, hiipii mieleeni jo kaipuu. Sitä pehmentää muistot. Toisaalta ne saavat sydämen särkymään ikävästä. Nyt kaikki ei ole enää uutta. Vaan vanha muisto siivittää tulevaa.

Tiedän, mitä se tunne on kun ei voi vain soittaa puhelimella, vaikka linja-auto matkalla, höpöttääkseen rakkaan ystävän kanssa. Mitä se on kun iskee yksinäisyyden syvä kaapu päälle. Sitä kutsutaan koti-ikäväksi, minä kutsun sitä Suomi-ikäväksi tai pikemminkin Lappi-ikäväksi. Ne ovat vain sekunnin sadas osan hetkiä, koko matkalla, mutta ne tuntuvat sillä hetkellä maailman lopulta. Kun seinä tulee vastaa ja mikään ei onnistu. Suomessa siitä selvitään menemällä kotiin tai soittamalla rakkaalle ystävälle jonka kanssa ratkotaan ongelmat. 

Olen vahva ja tiedän ikävän kuuluvan asiaan. Jokainen matka on kuitenkin suuri seikkailu sekä jokainen hetki on edellistä rikkaampi muisto. ”Lähdetkö kauas?-- Kuinka sun käy? Ihminen hauraus.-- Ja vaikka joskus vaarallinen on matka silti ihmeellinen.” Vaikka nyt tunnen itseni maailman pienimmäksi ihmiseksi tai pelkään turhia asioita, tiedän että pärjään ja nämä tunteet on vain hyvä käydä läpi mieluummin ennen muuttoa kuin siellä. 

Pohdin vain minne katosi se rohkeus, joka minulla viimeksi oli. Se ennakkoluulottomuus ja lapsenmielisyys. Olen aikuistunut liikaa kuluneen puolentoista vuoden aikana. Ehkä löydän ne takaisin. Toisaalta tällä kertaa minulla on enemmän vastuuta sekä itsestäni että opinnoistani ja koulusta.

Kun nyt vielä olen täällä, nautin täysin siemauksin kotona olemisesta, jopa keittiön pöydän tunnelmasta ja koiran ulkoiluttamisesta tutuissa maisemissa, jossa jokainen puu on oma muistonsa. Oma rakas muisto.

Minun lähtööni asti saan ihan tarpeeksi jännittää, että saan Rakkaampaakin Rakkaammat veljenlapseni ja tietty heidän vanhempansa turvallisesti ensin Amerikkaan ja sitten takaisin Suomeen. Sen jälkeen on vasta vuorossa minun matkani ja jännitykseni tulevasta seikkailusta. 

http://www.youtube.com/watch?v=OIWYJmcCEGo