Palaset hukassa

Rakas ystäväni, joka tällä hetkellä viettää aikaansa siemaillen cappuccinoa Välimeren värikkäillä kujilla, mainitsi että minun elämäni palaset asettuvat paikalleen kuin hitaasti valmistuva palapeli. (Ei konkreettisesti noin mutta kuitenkin.) Tällä hetkellä vain tuntuu että palaset ovat menneet sekaisin. Toisin sanoen pohdin mihin minun voimani ulottuvat.

Kuulen usein sanottavan ”Hän on nuori, kyllä hän jaksaa.” Kun äiti taivastelee minun tahtiani tuttavillemme. Kauheata yleistystä sanoa, että kun on nuori niin kyllä jaksaa. Jokainen meistä on yksilö ja jokainen käsittelee asiat eritavalla, eikä se mitä ulospäin näyttää ole välttämättä koko totuus siitä, mitä kaikkea tämän jaksavan nuoren täytyy jaksaa. 

Minua suututtaa että ihmiset olettelevat asioita kysymättä tarkemmin. Toinen on vähättely. ”Moni sinun ikäinen opiskelee, käyt töissä ja ehkä siinä on vielä perhekin.” Niin tekeekin ja nostan heille hattua. Mutta miten hekin voivat? Toinen äärilaita on, ettei uskota nuoren pärjäävän. Hoitotyössä korostetaan yksilöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. Minä elän itse omaa elämääni ja juuri omalla tavallani. Joten sen sijaan, että minulle tokaistaan suoraan, kyllähän sinä jaksat kun olet nuori, voitaisiin kysyä: miten sinä jaksat? Miten sinä voit kaiken tuon keskellä?

Tällä hetkellä täytyy vain priorisoida asioita. (Joku toinen samassa tilanteessa ei vaivaisi edes ajatustaan tällaiselle, mutta minä tunnetusti pohdiskelen asioita paljon.) Totta kai joku toinen asia on joltain toiselta asialta paljonkin pois. Koen muun muassa olleeni huono ystävä viime aikoina ja olen kyllästynyt sanomaan ”En nyt pysty puhumaan, soitellaan myöhemmin.” ja sitä soittoa ei todennäköisesti kuulu pitkään aikaan. Sitten ollaankin jo mahdollisesti eritilanteessa ja joudun tekemään kaksin verroin töitä sen eteen että pääsen takaisin mukaan ns. taka-alalle jääneen ystävän elämään. 

Ajatellaanpas asiaa näin: Muutin noin kaksi kuukautta sitten uuteen kouluun, oli asunnon etsimisen paniikki, raha-asiat, muutot(kyllä useampi), perhe-asiat, sitten tuli työt, sitten yhtäkkiä olinkin lähdössä toiselle puolelle Eurooppaa: muutto, raha, asunto sieltä, asunto täällä, liput, hakemukset, harjoitteluasiat(arghh!!). Nuo nyt pitäisi kuitenkin olla siltä osin kunnossa että näytän nukkuvan teltassa ja pieni muotoinen muutto täällä päässä taas aiheellinen. Ja harjoitteluasiat… älkää edes mainitko niistä minulle. 

Näiden kaikkien lisäksi kyllä minullakin on sosiaalista elämää, joka tämän viikon koostui täydellisen kaaoksen selvittelystä ja useista lahjoituksista. Tosin ei sanota nyt enempää kun asian omaiset ovat toisella puolen maapalloa. Ja eipäs nyt unohdeta sitä että olen edelleen opiskelija! (mm. viisi tenttiä, kirjallisia tehtäviä, pakollisia tunteja.. jne.)

En yritä nyt vääntää rautalangasta kuinka sotkussa palaseni ovat vaan havahduttaa siihen miten paljon meidän nuorten on elettävä yhteiskunnan ja niiden tuttavien asettamien odotusten kanssa. Vaikka niitä ei välttämättä tarkoiteta sanottaessa sillä tavoin. Vai eikö meidän yhteiskunta vain uskalla kysyä toisiltaan mitä sinulle oikeasti kuuluu? 

Minä uskallan sanoa, etten pärjäisi ilman tukea ja voiman lähteitäni. Minun voimani ja tukeni koostuvat: niistä rakkaista ystävistä, erityisesti ”siskostani”. Täytyy sanoa iso kiitos myös sinulle, joka siemailet sitä cappuccinoa siellä jossain. En voi muuta kuin olla onnellinen ystävyydestämme. Enkä nyt tässä mitenkään vähättele muita ystäviäni. Kaikki ovat ihan yhtä tärkeitä! Perheestäni, joka tukee kuin talon pilarit pystyssä pysymistäni eivätkä tuomitse valintojani. Tädeistäni, jotka aina uskovat minuun ja haaveisiini. Mummostani jolta olen saanut vahvuuteni ja periksi antamattomuuteni elämässä. Sekä tietty koirani, joka pitää positiivisena huononakin päivänä. 

Olen onnellinen kaikesta mitä minulla on ja tiedän että huominen voi tuoda tullessaan mitä vaan, silti se otetaan vastaan avosylin.