Silti se kaikki oli niin mahdollista ettei epäonnistumisen epäonnistumiseen edes uskottu. Vaikka se jossain alitajunnan sopukassa jyskytti. Minä en uskonut epäonnistumiseen, silti moni muu sanoi ettei tämä ollut mitenkään ihmeellistä.
Se riipaisi. Miinutti ja koko maailma tuntui kaatuvan päälle. Matto vietiin alta. Tuloksena valvottuja tunteja. Kaikki yhdessä etsimässä ratkaisua. Käsittämättömyyden tuskaa. Kaipuuta.
En edes tiedä mitä sanoa. Loppu se ei todellakaan ole, mutta kova isku silti. Vielä täytyy odottaa lisää. Toivoa parasta ja pelätä pahinta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti