Tiedän, mitä se tunne on kun ei voi vain soittaa puhelimella,
vaikka linja-auto matkalla, höpöttääkseen rakkaan ystävän kanssa. Mitä se on
kun iskee yksinäisyyden syvä kaapu päälle. Sitä kutsutaan koti-ikäväksi, minä
kutsun sitä Suomi-ikäväksi tai pikemminkin Lappi-ikäväksi. Ne ovat vain
sekunnin sadas osan hetkiä, koko matkalla, mutta ne tuntuvat sillä hetkellä
maailman lopulta. Kun seinä tulee vastaa ja mikään ei onnistu. Suomessa siitä
selvitään menemällä kotiin tai soittamalla rakkaalle ystävälle jonka kanssa
ratkotaan ongelmat.
Olen vahva ja tiedän ikävän kuuluvan asiaan. Jokainen matka
on kuitenkin suuri seikkailu sekä jokainen hetki on edellistä rikkaampi muisto.
”Lähdetkö kauas?-- Kuinka sun käy? Ihminen hauraus.-- Ja vaikka joskus
vaarallinen on matka silti ihmeellinen.” Vaikka nyt tunnen itseni maailman
pienimmäksi ihmiseksi tai pelkään turhia asioita, tiedän että pärjään ja nämä
tunteet on vain hyvä käydä läpi mieluummin ennen muuttoa kuin siellä.
Pohdin vain minne katosi se rohkeus, joka minulla viimeksi
oli. Se ennakkoluulottomuus ja lapsenmielisyys. Olen aikuistunut liikaa
kuluneen puolentoista vuoden aikana. Ehkä löydän ne takaisin. Toisaalta tällä
kertaa minulla on enemmän vastuuta sekä itsestäni että opinnoistani ja
koulusta.
Kun nyt vielä olen täällä, nautin täysin siemauksin kotona
olemisesta, jopa keittiön pöydän tunnelmasta ja koiran ulkoiluttamisesta
tutuissa maisemissa, jossa jokainen puu on oma muistonsa. Oma rakas muisto.
Minun lähtööni asti saan ihan tarpeeksi jännittää, että saan
Rakkaampaakin Rakkaammat veljenlapseni ja tietty heidän vanhempansa
turvallisesti ensin Amerikkaan ja sitten takaisin Suomeen. Sen jälkeen on vasta
vuorossa minun matkani ja jännitykseni tulevasta seikkailusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti