Priolisoin

Kehittäminen on hyvä asia, jota täytyy tehdä että voisi parantaa asioita. Siinä täytyy vaan muistaa, etteivät tärkeimmät asiat unohdu. Meillä se tarkoittaa potilasta. Toisaalta sitä tärkeintä kohtihan siinä pyritään, kehittymisessä.  

Me kehitetään itseämme koko ajan opiskelujen edetessä. Tosiasia on vain se että valmistuttua ja useamman vuoden työskenneltyä moni unohtaa asian, varsinkin jos siihen ei työympäristö ja ylemmät tahot tarjoa minkäänlaista tukea. Toisaalta tietyn iän saavuttaessa ei moni enää jaksa kehittyä. Pysytään opitussa toimintamallissa, koska se on tuttua ja turvallista. Vai onko?

Kehittyminen työssä on mielestäni jopa turvallisempaa. Tuttuahan se ei heti ole eikä sen kanssa pitäisi liian tutuksi päästäkään. Jokainen tekee asiat eritavalla ja se tekee työstä yksilöllistä. Jokainen päivä on myös erilainen ja vaihteleva kun siitä sellaisen tekee. 

Voimme toimia oman persoonamme mukaan niin kauan kun ammatillisuus säilytetään. Työlle luodaan raamit ja niiden raamien sisällä tulee pysyä. Joskus ne raamit tarvitsevat uuden värin ja siten uutta näkökulmaa. 

Minulle on esimerkiksi sydämen asia että rasvaan jalat, vaikka en pidä siitä yhtään, en silti anna sen näkyä potilaalle. Ei se ole se mitä tehdään vain miten se tehdään. Jos ajattelisin: pitää nyt rasvata nämä jalat, suorittaisin vain yhtä tehtävää muiden joukossa, mutta kun ajattelen: rasvaan hänen jalkansa. Näytän jo sillä aidosti välittäväni ja olevani läsnä siinä hetkessä. Mielessä pysähdyn hetkeksi ja mietin mikä on tärkeintä eli yksilö. ”Priolisoin” kuten veljenpoikani ilmaisi asian. Parhaansa tekeminen on riittävää ja sen potilaskin huomaa.