Sairasloman toisen viikon ensimmäisen päivän aamuna olin nukkunut pitkään ja lueskellut sängyssä kirjaa ennen kuin päätin nousta ylös. Katselin ikkunasta päivänpaistetta ja pohdin mitä pukisin päälleni. Juuri kun sain tovin harkittuani puettua päälleni rennot housut ja paidan, joka oli ollut päälläni viimeksi ollessani harjoitteluvaihdossa, soi puhelin.
Puhelimen toisessa päässä kuului iloinen vanhemman miehen ääni, jonka pian tunnistin ( ja esittelyjen jälkeen) Espanjassa tapaamaakseni potilaaksi.
Ystävystimme hänen ja hänen naisystävänsä kanssa miehen ollessa pitkään potilaana osastolla, jossa olin harjoittelussa. He olivat kuin isovanhemmat minulle ja minä olin heille suuri tuki ja turva. Kävin joka päivä heitä tervehtimässä ja vaihdoimme kuulumisia, vaikken aina ollutkaan miehen hoitajana. Paljon juteltiin. En voi unohtaa sitä hymyä jonka sain heidän kasvoilleen kun kävin tervehtimässä. Minunkin huonot päivät muuttivat hyviksi heidät nähdessäni.
Totta kai säilytin potilas-hoitaja välisen suhteen lukuun ottamatta sitä, että yhteistietoja vaihdettiin kun toisella puolella Eurooppaa tavattiin. Olkoon sallittua tai ei, mutta kohteliasta se oli!
Olin vähän aikaisemmin miettinyt heitä ja että mitä heille mahtaa kuulua, joten olin todella yllättynyt kun he soittivat ja kertoivat olevansa pohjoisessa ajelemassa. Olisin mielellään heidät tavannut mutta heidän ajoreittinsä meni toiseen suntaan ja minä olin "väärässä" kaupungissa. Vaihdoimme kuitenkin kuulumiset ja tuntui ihanalta kuulla että heillä on kaikki melkolailla hyvin. Sairaushistoriaakin sivuttiin tuttuun tapaan.
Kaikista tärkeintä ja ihaninta tässä on se, miten elämän pienet kohtaamiset muuttuvat suuriksi muistoiksi elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti