Aika on vain käsite

Ei, en ole kadonnut blogimaailmasta. Minulla ei vaan kerta kaikkiaan ole ollut tarpeeksi aikaa rauhoittua ja alkaa kirjoittamaan. Luovuus on ollut piilotettuna kaiken stressin ja tekemisen takana. Reseptejä en ole jostain syystä saanut blogiin asti, vaikka uusia kokeiluja on taas kesän aikana tullut eteen. Minusta tuntuu, ettei vähään aikaan ole tapahtunut mitään, mutta silti kaikenlaista. Kesä oli kiireinen kolmen harjoittelun putki, joka jatkui syksyllä viimeisellä harjoittelulla työterveyshuollossa. Terveydenhoitajan opinnot lähenevät aivan loppua. Käytännössä katsoen olen jo valmis sairaanhoitaja-terveydenhoitaja. Valmistumisen tunne ei kuitenkaan ole vielä minua saavuttanut.

Viimeisen harjoittelun ohessa oli yksi elämänmullistava asia samalla mielenpäällä. Heti harjoittelun jälkeen muuttikin meille suloinen espanjanvesikoirapentu. Kahdeksan vuoden harkinnan jälkeen, päädyin vihdoin tarjoamaan kodin tälle ihanuudelle. Nyt onkin arki pyörinyt pennun mukaan ja siinä sivussa olen yrittänyt rutistaa viimeisiä opintoja kokoon. Tänään onkin se päivä, että olen muutamaa pistettä vaille valmis. 

Stressinhallinta on ollut aivan liian pitkään kadoksissa. Nyt ensimmäistä kertaa tunnen kuinka se pikkuhiljaa alkaa laskemaan alas. Ystäväni laittoi Espanjasta kuvia ja olin pakahtua ikävästä. Siellä hän nauttii upeista maisemista, ihmisistä ja kaikesta. Sillä hetkellä olisin vaihtanut mitä vain lentolipun eteen ja pääsyyn etelän lämpimään syleilyyn (Paitsi suloisen pennun.)

Alan kuitenkin hyväksyä tämän hetken. Nyt on näin ja huomenna ollaan jo paremmalla puolella tulevaa. (Olen hienovaraisesti vihjaillut vanhemmilleni tarvitsevani pentulomaa.) Sillä aikaa saan nauttia arjen värittäjän (riiviön) mielenkiintoisista touhotuksista. Ehkä nyt alan jatkuvaa puremistakin katsomaan vähän lempeimmin (mutta tietysti kouluttavin) silmin. Kyllä kaikki järjestyy. Pian.

Kiitos kärsivällisyydestä, rakkaudella Mima!