Avaan parvekkeen oven ja ensimmäisenä tunnen tuulen ihollani. Se on raikas, suolaisen tuoksuinen merituuli. Astun ulos. Hiekka lämmittää varpaitani. Kävelen. Linnut lentelevät yläpuolellani. Kuulen vain meren pauhaavan äänen. Ihana rauha ja harmonia.
Ja täysin mahdollista… Tulevaisuudessa (kaukana siellä), kun
on rahaa ja työ jne. Kaikki tylsät aikuisten asiat.
Ja onhan minulla jo parveke, josta iltaisin näkee kaikki
kaupungin valot ja kuulee äänet. Eilen, sitten kun ihastelin hetken sitä näkyä
pimeällä, iski minuun kamala ahdistus. Kulutus, ilmastonmuutos,
ajattelemattomat ihmiset, sodat, nälkä, lista on loputon. Minä tahdon pelastaa
kaikki! Mutta en voi, sehän olisi järjetöntä. Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa
pienilläkin teoilla. Olisin itse antanut eilen pelastusarmeijan keräykseen
rahaa jos en olisi luullut ukkoa vahanukeksi ja huomatessa sen olevan ihminen
juossut säikähtäen karkuun.
Tahtoisin kävellä hämärässä ulkona pakkasessa, narskuvassa
lumessa, lumisateen ympäröimänä, lyhty kädessä, villakangastakki päällä ja
punaiset huopikkaat jalassa. Kävelisin kotiin, lämpimään jouluun.
Mutta mistä tämä kaikki höpinä alkoi? Eilen istuin sohvalle
tentti kirjojen kanssa. Laskin mielessä päiviä ja luettavaa. Mitä enemmän
mietin sitä enemmän ahdistuin. Ensin aloin tietysti syyttämään itseäni mitä en
ollut lukenut paremmin jo aikaisemmin. Miljoona syy-seuraus suhdetta pyöri
päässä ja lukemisen aloittaminen tuntui toivottomalta. Kohta olisin ollut jo
siinä pisteessä että heittäisin kirjat lattialle, käpertyisin sohvan nurkkaan
ja soittaisin äidille kuinka paha maailma on.
Lopetin ajattelun, käskin itseni rauhoittua, tyhjentää mielen.
Sitten rentoutumaan ja miettimään paikkaa missä juuri nyt haluaisin olla.
Ajatus alkoi juoksemaan ihan eritavalla. Olin vapaa!
Mutta kun palaan maanpinnalle haaveilusta
1. Uskon itseeni
2. En aseta rimaa liian korkealle
3. Annan mielikuvitukselle vallan edes hetkeksi jokaisena päivänä
En uppoudu tähän maailman pyörteeseen, kiireeseen ja
stressiin oli se sitten hyvää tai huonoa stressiä! Minä en ole yksi niistä
ihmisistä joka unohtaa elämisen ja toimii kuin robotti päivästä toiseen.
Rikkaammaksi minä en vielä tule, mutta punaiset huopikkaat
voin saada!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti