Elän unelmaani ainakin melkein. Opiskelen ja teen töitä. Töistä en kyllä ole unelmoinut, mutta se oli mukava lisä ja upeaa kokemusta tulevaa työtä varten. Toisinaan opiskelu hirvittää. Se vaatii ja ottaa päästä, mutta se myös antaa. Ilman sitä en olisi käynyt Espanjassa. En olisi oppinut yhtään mitään ammatista jota todella haluan tehdä.
Missä olisin ilman kaikkea tätä? Nyt kuitenkin huomaan sen
vieneen osansa. Aikaa ei enää riitä kaikkeen. Mikä on ihan normaalia. Se minun
tulisi vaan vielä käsittää. Kaikkea ei tarvitse ehtiä tekemään tai kokemaan. Tämä
on vain yksi vaihe elämää.
Eniten kuitenkin harmittaa kuinka vähän ystäviin ehtii pitää
yhteyttä. Keskustelimme yläaste aikaisen ystäväni kanssa puhelimessa kuten
pyrimme tasaisin aika välein tekemään. Keskustelimme yhteydenpidosta vanhoihin
ystäviin ja haukuimme somea, joka vie aikaa ihmisten tapaamiselta kasvokkain. Vaikka
kuinka sen tahtoisin estää, toiset ystävät jäävät vähemmälle. Pitää kuitenkin
muistaa, että kyllä he siellä ovat, vaikken näekään. Ystäväni myös muistutti että jos en tartu tilaisuuteen hukkaan sen. Pitäisi kuunnella sydäntä ja tehdä sen mukaan välittämättä muista.
Ihmettelen tätä kiirettä mikä kaikilla on. Mihin tässä
elämässä on kiire? Tästä olen tainnut ennekin mainita. Tehkää sitä mikä tuntuu
hyvältä ja niin että se tuntuu hyvältä. Minua harmittaa, että näen edelleen
perhettäni vähemmän mitä aikaisemmin vaikka nyt asunkin lähempänä. Olen myös
alkanut pohtimaan koirani kohtaloa. Onko sen oikein hyppiä paikasta toiseen
vain koska minun ns. kiireinen elämä sen vaatii?
Veljentyttäreni kummihirviöiseni kyselee aina milloin tulen
leikkimään. Milloin vihdoin tulen yöksi niin kuin olen joskus luvannut.
Matkaakin on vain alle 100 kilometriä kotiin. Silti aina on jotain puolin jos
toisin. Inhoan antaa itsestäni vain 50% läsnäolon ja tiedän että lapset tai
ystävät sen huomaavat. Aina ei tarvitse olla läsnä, mutta silloin kun siihen
olisi mahdollisuus, on turhuutta hukata se.
En halua sättiä elämääni. Nautin tästä. Pidän siitä että on
tekemistä ja menoa. Uskon myös että tasapainottelu niin ystävien, koulun kuin
kodinkin välillä tasoittuu kun vihdoin aloitan kunnolla opiskelun kaiken syksyn
hässäkän jälkeen. Ehkä jopa vähän pelkään että siitä tulee liian arkista. Mutta kuka tietää mitä tulevan pitää?
 |
| Gustavo Adolfo Bécquer |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti