Pian

Kohta alkaa viimeinen harjoitteluviikko, joten odotan vain että olisi perjantai. Hirvittävä halu on jo omaan kotiin. Sitä ei helpottanut yhtään että kävimme (taas) Ikeassa ja nyt vihdoin, pitkään harkittuani, ostin huonekalun josta olen haaveillut. Mukaan tarttui tällä kertaa kyllä muutakin. Niistä sitten lisää kun ne saadaan paikoilleen ja asuntoa vähän parempaan sisustukseen. En voi edes sanoin kuvata kuinka ihanaa on viikon päästä olla yli kolmen kuukauden pitkän reissaamisen jälkeen vihdoin kotona. Saan viimeinkin karvapalleroni seuraani ja oman ihanan ympäristön, rutiinit ja koulun. (Viimeistä saatan katua myöhemmin että sanoin.) 

Harjoittelu vaati paljon enemmän kuin pelkkä koulu. Siitä on ollut samaa mieltä kaikki jotka joskus ovat harjoittelussa olleet. Skarppina pitää olla koko päivä ja sen lisäksi pitkä päivä jatkuu vielä useamman tunnin ajan tehden montaa eri tehtävää. Joskus sitä pohtii että minkä takia pitää tuupata niin täyteen nämä harjoittelutkin. Minusta pääasia on kuitenkin oppiminen ja käytännön kokemuksen saaminen. Tehtävät antaa ohjausta oppimiseen myönnän sen. Mutta silti liika on liikaa. Harjoittelusta katoaa into jo vähintään toisen viikon kohdalla kun tajuaa mitä kaikkea pitäisi tehdä. Sen lisäksi koko ajan pitää olla korvat höröllään että saa harjoittelusta mahdollisimman paljon irti oppia. 

Kaikilla asiat ei tietysti ole näin. Eikä paras tarvitse olla. Siellä ollaan oppimassa, ei näyttämässä osaamistaan vaikka sitäkin tietysti tulee olla, osaamista siis. Minua tympii eniten hoitotyön harjoittelussa se, että joka harjoittelupaikassa on omat tapansa tehdä asiat. Koulussa näytetään miten se tehdään oikein mutta hankala sitä on toteuttaa jos harjoittelupaikasta kuulee jatkuvasti sanottavan ”meillä tehdään näin.” Siihen kun vielä lisätään se, että jokainen hoitaja kaiken lisäksi tekee ”omalla tavallaan” asiat. Harjoittelija jää sivusta kärsijäksi ja kuulee aivan liian usein ”ei noin, mieluummin näin.” 

Jäävuoren huippu on vielä se että nykyisessä harjoittelupaikassa ohjaaja vaihtuu tiheämpää kuin potilaat. Jolloin olen päättänyt tyytyä siihen että kysyn ensin ja teen sitten. Mikä taas on johtanut siihen etten kuulemma ole tarpeeksi oma-aloitteinen. On tyhmää sanoa niin, jos ei niitä monia asioita, mitä teen huomata ollenkaan ilman että tuon niitä itse esiin. Ohjaus on siis puutteellista. 

Opiskelijalle tämä kaikki on raskasta lisää harjoitteluun. Eikä harjoittelijan kehitystä voi muut huomata kun ihminen vaihtuu koko ajan. Palautteesta saa lukea kopioita edelliseltä ja aina edelliseltä, koska aikaa arvioon ja oppimisen tukemiseen on niin vähän, ettei omaa päätä opiskelijan arviointiin ole mahdollista käyttää. Tästä tullaan siihen tulokseen, että liian suuri vastuu jää opiskelijalle. Jos joku, joka ei pidä puoliaan, joutuisi samaan tilanteeseen, en usko että harjoittelu olisi onnistunut. Päästäänpähän jo näin harjoitteluaikana oppimaan kiireeseen, asioiden priorisointiin (fb) ja rahaan. Pitäisi pohtia mihin hoitotyöstä katoaa yksilöllisyys ja lähtötilanne myös opiskelijoiden kohdalla. 

 

Viimeisestä viikosta aion ottaa kaikki irti ja palautteeseen sanoa sanottavani. Levähdys tauko odottaa kuuden päivän päässä. Tavarat on jo pakattuna, väliasunto siivottu ja jalka on jo oven välissä. Kohta.