Toinen on piikit. Toisia voin pistellä kuin neulatyynyjä, mutta auta armias jos joku tulee minun lähelleni piikki kädessä. Voitte kuvitella koulun harjoittelutunnit kun 20 oppilasta on piikki kourassa ja etsii lihasta mihin pistää. Ei tunnu hyvältä, ei.
Kyllä minua pistää saa, ammattilainen ja luottamus pitää ensin ansaita. Itkeä saatan silti. Siksi ihmetyttääkin miksi kuulemma toimin aivan oikein ja rauhallisesti pistäessäni muita. Omistan muiden sanoman mukaan varmat otteet. Muutenkin tapaturmissa ja hoitotyössä osaan yleensä heti toimia rauhallisesti ja tiedän mitä tehdä. Mutta kun itseeni sattuu niin toimintakyky lamaantuu. Eriasia jos on minun lisäkseni pahemmin loukkaantunut, silloin oma kärsimys siirtyy syrjään ja toimin kuin transsissa. Tämäkin on koettu.
Toinen on eläimet. En siedä katsoa loukkaantuneita eläimiä edes televisiosta kun niiden kärsimys tekee niin pahaa. Fyysisesti en voi huonosti vaan henkisesti minuun sattuu, kun eläimet ovat loukkaantuneita tai sairaita. En tarkoita ettenkö olisi ihmisiä kohtaan empaattinen, vaan vähintään yhtä empaattinen jos en enemmänkin. Hoitotyössä olen hoitaja, joka tietää miten toimia ja rakastaa sitä mitä tekee; hoitamista. Siviilissä olen minä, joka rakastaa ihmisiä ja eläimiä sekä tarvittaessa hoitaa niitä myös siivilissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti