En saa jutella naapurin papalle, kun jo vedetään toiseen suuntaan. Kadulla kävellään vierivieressä. Kauppaan lähtiessä, viimeiseen asti tuijotetaan silmiin. Ei älä jätä, näkyy silmistä. ”Ai tulit jo takaisin, no minä tässä kyllä keksin jo muuta tekemistä. Ei kun olen minä tosi iloinen, että tulit jo.” Istun sohvalle. Ei mene kauaa etten ole yksin, siinä sitä taas toljotetaan. Mitä sinä nyt haluat? Siirryn keittiöön juomaan vettä. Hetken olen rauhassa, kunnes kuulen askeleita perässäni. Siinä sitä taas ollaan. Jään tiskaamaan. Joku istuu vieressä ja katsoo. Huokaisee ja panee maaten. Menen vessaan. No nyt tuli raja vastaan! Tänne et änkeä.
Näitä aaltoja tulee ja menee. Nyt on viikko kun olen ollut
paljon pois ja se näkyy näin viikonloppuisin. Ei hetken rauhaa. Joka paikkaan
kiirii askelten ääni kun pieni tepsuttelija kulkee perässäni ja seuraa jokaista
liikettäni. Ei, en minä jätä sinua, mutta kun ethän sinä sitä voi tietää.
Tästä tuli mieleen perjantain luento. Meillä on muuten aivan
mahtava sosiaalipuolen opettaja! Hän pitää meitä kuin kavereina eikä katso
nokka pystyssä ja puhu olettaen, että meidän pitäisi jo kaikki tietää. Hän kertoo omasta elämästään ja
antaa hyviä esimerkkejä. Kenelläkään tuntemallani ihmisellä ei ole ollut yhtä
mahtava elämänasenne kuin hänellä. (Kaiken lisäksi hän aloitti tunnit
kertomalla omat perjantain suunnitelmansa ja sanomalla, ettemme edes yritä
päästä kaikkia dioja läpi, vaan lopetamme kahdelta(olisi ollut neljään).)
Niin siihen aiheeseen; hän siis muistutti, että ICE merkintä
olisi hyvä löytyä puhelimesta niiden läheisten kohdalta, joille mm. onnettomuus
tilanteessa ilmoitetaan jos ei itse kykene. Sitten tuli toinen asia esille.
Mitä jos itse joutuu äkillisesti sairaalaan ja kotona on esimerkiksi
lemmikkieläin. Kuka siitä huolehtii. Esimerkiksi minä, joka olen 400 kilometrin
päässä perheestä.
Jos ei ole ketään kuka huolehtisi, niin asiasta ilmoitetaan
poliisille, jolla on siten lupa mennä asuntoon ja toimittaa eläin hoitoon.
Parempi ratkaisu olisi tietysti aina joku tuttu, joka huolehtisi. (Varsinkin
meidän kohdalla kun kyseessä on hirmupeto, joka ei varmasti päästä ketään
tuntematonta sisälle.) Niinpä kysyin ystävältäni, josko hän hoitaisi koiraani
sen aikaa, että perhe ottaisi sen huoltaakseen (siis jos minulle nyt jotain
supervakavaa tapahtuisi). Ihana ystäväni suostui siihen. Nyt on yksi kivi
harteilta pois. Niinpä kehotan teitä kaikkia, joilla joku huollettava on niin
miettimään mitä jos jotain sattuisi!
P.S. Nyt on harjoittelupaikat sekä kesälle: sisätaudit, että
loppukesälle/syksylle: kirurgia!
P.P.S. Melkein itkin kun aamulla katsoin ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti