Netittä

Netittä
Miten ihminen pääseekään tähän tilaan että ilman internettiä tuntuu ettei voi tehdä mitään? Ei tuo toisaalta ole mikään ihme tässä maailmassa. Kun ei voi käyttää nettiä, keksii kaikenlaista mitä pitäisi sieltä katsoa tai tarkistaa.

Nyt teen siis aina muistilistaa, että muistan mitä pitää tarkistaa kun vaivaudun tänne sairaalalle viikonloppunakin, jossa voin käyttää ilmaista wifiä (sain eilen tunnukset). Täällä minulla tärkein on koulun sähköposti, mutta myös oma sähköposti sekä tietysti facebook, jonka kautta pidän läheisiin yhteyttä. Kuitenkin sitä kaipaisi ajanvietettä myös asunnolla. Kuten Lapin kansan lukeminen ym.

Eilen havahduin siihen, että miksi ihmeessä tämmöisestä asiasta stressaan. Jos en kolmea kuukautta pärjää ilman internettiä kotona, niin jo on asiat huonosti.

Tämä viikko meni jotenkin sumussa ja kun kaikki oli uutta. Eilen lähdin puolelta päivin töistä ja menin kahden lh-aikuisopiskelijan kanssa kipuluennolle. Oli hyvin erilainen luento mutta ihan mielenkiintoista asiaa.

Samalla reissulla yritin saada sitä nettiä, mutta tuloksetta. Kun hankitte asuntoa niin ottakaa ihmeessä semmonen missä on valmiiksi wifi. Säästytte monelta vaivalta.

Lukuunottamatta tätä netti ongelmaa. Kaikki tänne muutossa on sujunut hyvin. Tykkään asunnosta ja ympäristöstä. Aivan upeaita ovat nämä maisemat. Niitä ei voi käsittää jos ei omin silmin näe. Katselin eilen junamatkalla takaisin asunnolle kun merta näkyi silmänkantamattomiin. Oli se aivan hengen pysäyttävä näky ja siinä kun on vielä vuoret ympärillä. Naapurikylään autolla mennessämme ihailin kuinka kauniita rakennukset ovat vuoren rinteillä. Kuvia en nyt valitettavasti saa tänne laitettua.

Turisteja tai pikemminkin talvehtijoita on paljon. Täällä missä minä olen on eniten brittejä. Juttelin bussipysäkillä rollaattorilla liikkuvan mummon kanssa, joka oli 20 vuotta asunut täällä eikä aikonut palata englantiin. Ihmisten kanssa on täällä helppo jutella ja tutustua, ehkä kuitenkin englantia puhuvat ovat avoimempia myös potilaissa, vaikka minulta espanjakin sujuisi. Toisaalta ai että tätä andalucian murretta on hankala ymmärtää ja ehkä siksikin ei niin paljon tule puhuttua paikallisten kanssa.

Harjoittelussakin alkaa sujumaan, mutta edelleen yhteinen sävel puuttuu minun ja ohjaajan väliltä. Onneksi olen päässyt myös nuorempien mukaan ja he ovat hyvin opettaneet minua.

Hierarkia hiertää vahvasti ja koskee myös minua. Minua inhottaa katsoa pomoja (valvovia sh) ja heidän omahyväistä asennetta muita kohtaan. Moni lääkäri on ollut onneksi mukava, yleensä ne jotka kansainvälisiä potilaita hoitavat. Sitten on kaksi vastaavaa sairaanhoitajaa vuorossa (toinen on minun ohjaaja). Heidän lisäkseen on noin 2-4 sairaanhoitajaa apuna. Lähihoitajia, joita kutsutaan apusairaanhoitajiksi on noin kolme + opiskelijoita on ollut ainakin kolme. Sitten meidän osastolla on lisäksi kaksi siivoojaa joka päivä.

Osasto on noin 40 paikkanen ja jaettu kahteen päätyyn. Potilaina on pääasiassa kirurgisia, mutta on myös muitakin kuten vastasyntyneitä. Mikä on hyvä minun kummankin harjoittelun kannalta. Näin aivan pikkiriikkisen vastasyntyneen kylvetyksen! Osastolla on vip huone, joka on ns. paremmalle väelle sekä yksi perhehuone, joka on myös kalliimpi. Vielä en ole saanut selvyyttä paljonko yksi yö maksaa kussakin huoneessa. Muissa huoneissa on jokaisessa oma vessa ja suihku sekä nojatuoli, vuodesohva, tv ja iso ikkuna joko merelle tai vuorille. Kaikki ovat yhdenhengen huoneita.

Saisin tästä aikaan romaanin mutta pitää jättää jotakin ensikertaankin. Edelleen mikä hirvittää eniten on aseptiikka. Muuten hoito on periaatteessa samantapaista kuin Suomessa. Olen päässyt näkemään vaikka mitä ja melko hirveitäkin leikkaushaavoja ja kuulemaan potilaitten tarinoita. Niitä en kuitenkaan tänne seposta.

Tässä riittää hetkeksi lukemista, joten minä lopetan ja lähden tallustelemaan vuorenrinnettä alas. Hyvää viikonloppua kaikille. Olette rakkaita!