Yksi kokonainen päivä, 12 tuntia ja huomenna toinen sekä
eilinen, no eilinen. Mielikuvitus lentää. Nyt on aikaa. Voisin vihdoin…
Ei. Kierrän sen kaukaa. Silti se takoo takaraivossa. Kiljuu
mielensopukoissa. Siinä se on ja tuijottaa. Seuraa katseellaan, vaikka pakenen
keittiöön. Ei! Ei vielä. Ei nyt. Kohta, teen ensin tämän. Käyn vielä kaupassa.
Voisin siivota. Mennä lenkille. Syödä. Puhua skypessä. Vien vielä roskat. Luen
lehden. Joogaan. Lähden uudestaan lenkille.
Kello on 19.00. Olen poikki. En jaksa enää taistella. Pakko.
Ihan pakko. Käteni koskettaa sitä. Sieluni huutaa ei! Se liikkuu. Uuvun henkisesti ja fyysisesti.
Viimeinen katse ulos. Tuuli heiluttaa puun oksia. Rauha ja
seesteisyys. Silmät siirtyvät. Kädet kohoavat. Ei. Pakokauhu. En tahdo.
Pikkuinen kakara minussa pyrkii ulos. Ei. En halua! Haluan ulos. Minä juoksen.
Kauas. Vapaus!
Kuuluu klips. Käsiraudat ovat kiinni. Palasin takaisin.
Siinä me taas olemme. Vastatusten. Se tuijottaa. Minä tuijotan sitä. Huokaus.
Avaan sen. Numerot vilisevät silmissä. Ne pysähtyvät. Hiljaisuus valtaa
olohuoneen.
Yritän vielä viimeisen hetken kamppailla vastaan. Silmät seilaavat levottomina. Kakara
sisälläni kirkuu ja itkee. Vilkaisu ympärilleni. Ei. Olen jo sidottuna.
Luovutan. Nyt on se hetki.
…Lukea ja opiskella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti